Arviot espanjantautiin kuolleiden määrästä maailmassa vaihtelevat 21 miljoonasta (Jordan
1927) 30 miljoonaan (Patterson ja Pyle 1991) ja jopa 50-100 miljoonaan (Johnson ja
Müller 2002). Sekä absoluuttisesti että suhteellisesti suurimmat menetykset kärsittiin
köyhissä ja runsasväkisissä Afrikan ja Aasian maissa ja pienimmät Pohjois-Amerikassa,
Euroopassa ja Australiassa (kuva 3). Yksin Intiassa on arvioitu kuolleen yli 20 miljoonaa
ihmistä. Monien alkuperäiskansojen kuten Alaskan inuiittien (Crosby 1989) ja
Norjan saamelaisten (Mamelund 2003) kuolleisuus oli poikkeuksellisen suurta. Suomessa espanjantaudin aikainen ylikuolleisuus oli yli 30 000 henkeä (Linnanmäki
2005). Uhrien tarkkaa määrää ei tunneta, mutta se on suunnilleen sama kuin sisällissodan
uhrien määrä.
Espanjantaudin on osoitettu olleen sosiaalisesti valikoiva siten, että heikommassa
sosiaalisessa asemassa olevien väestöryhmien sairastuvuus ja kuolleisuus olivat suurempia
kuin paremmassa asemassa olevien (esim. Mamelund 2004, Linnanmäki 2005). Influenssavirusta
itseään ei voida pitää valikoivana, mutta köyhien mahdollisuudet selvitä influenssasta
ja sen jälkitaudeista olivat pienemmät kuin varakkaiden. Työväestölle kasautui useita
tekijöitä, jotka vaikuttivat sairastuvuuteen ja kuolleisuuteen. Tällaisia olivat
muun muassa ahdas asuminen, aliravitsemus, muut samanaikaiset taudit (esimerkiksi
keuhkotuberkuloosi), puutteellinen sairaanhoito ja olematon sosiaaliturva, joka pakotti
menemään töihin sairaana.
https://www.duodecimlehti.fi/duo95933
torsdag 30 april 2020
Vauvojen aliravitsemuksn esto on preventiivistä kognitiivisten taitojen ja muun koulumenestyksen kehittämistä
Ohjeita eri tutkimuksista Pub Med hakuna
Tämä artikkeli sisältää myös ravintoaineet ja energian taulukoituna eri ikäisille 9 viikosta eteenpåin.
https://academic.oup.com/cid/article/61/suppl_7/S710/358445
Tämä artikkeli sisältää myös ravintoaineet ja energian taulukoituna eri ikäisille 9 viikosta eteenpåin.
https://academic.oup.com/cid/article/61/suppl_7/S710/358445
- DOI:
- 10.1093/cid/civ846
måndag 17 februari 2020
Laktaation tiimoilta
Miten hahmottaa laktaation adekvaattisuutta?
Kuitenkin suuri osa imetetyistä jää kognitiota haittaavaan aliravitsemukseen.
Perustietoja: Tämä artikkeli on oikein valaiseva ja hyvä!
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/books/NBK235589/
Kuitenkin suuri osa imetetyistä jää kognitiota haittaavaan aliravitsemukseen.
Perustietoja: Tämä artikkeli on oikein valaiseva ja hyvä!
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/books/NBK235589/
lördag 5 maj 2018
Proteiinin saannin tarkistus
Suurempi proteiinin saanti ja terveellinen ruokavalio voivat estää lihasmassan ja lihasvoiman menetystä ikääntyneillä
Väitös ravitsemustieteen alaltaVäittelijä: MSc Masoud Isanejad
Aika ja paikka: 23.3.2018 klo 12, Snellmania SN200, Kuopion kampus
Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suurempi proteiinin saanti ja terveellinen ruokavalio voivat estää lihasmassan ja lihasvoiman menetystä ikääntyneillä. Sarkopenialla tarkoitetaan lihasmassan ja lihasvoiman menetystä, joka on keskeinen syy gerasteniaan eli hauraus-raihnausoireyhtymään sekä itsenäisyyden vähenemiseen ikääntyneillä. Masoud Isanejadin väitöskirjassaan esittämät tulokset osoittavat, että suurempi proteiinin saanti ja terveellisen ruokavalion kuten Itämeren tai Välimeren ruokavalion noudattaminen estävät sarkopenian kehittymistä ikääntyneillä.
Riittävä proteiinin saanti on tärkeää ikääntyneillä
Ruokavalion proteiini on olennainen ravintoaine ikääntyessä. Iän myötä syödyn ruoan määrä voi pienentyä, ja samalla vähenee proteiinin saanti. Pohjoismaisten ravitsemussuositusten mukaan ikääntyneiden tulisi saada proteiinia päivittäin 1,1-1,3 grammaa painokiloa kohden hyvän terveydentilan, lihasmassan ja toimintakyvyn ylläpitämiseksi. Isanejadin tutkimus osoitti, että naisilla, jotka saivat suositellun määrän proteiinia ruokavaliostaan, oli vähemmän lihasmassan menetystä, suurempi lihasvoima ja parempi toimintakyky.Ruokavalion laatu tärkeä myös lihaksistolle
Perinteisesti ravitsemustieteessä on tutkittu yksittäisiä ravintoaineita. Tarkastelemalla ruoka-aineita ja ruokavalion laatua voidaan tutkia ravitsemusta terveyden edistämisessä laajemmin. Ruokavaliomallit ovat käytännöllinen ja helposti ymmärrettävä pohja ravitsemusneuvonnalle ikääntyneillä. Väitöstutkimus osoitti, että Itämeren tai Välimeren ruokavalion noudattaminen voi estää sarkopenian ilmaantumista.Väitöstutkimuksen päätavoitteena oli tutkia ruokavalion proteiinin ja ruokavalion laadun yhteyttä lihaksiston ja luuston terveyteen suomalaisilla ikääntyneillä naisilla. Lihasmassaa, lihasvoimaa, toimintakykyä ja luuston mineraalitiheyttä tutkittiin naisilla, joilla proteiinin saanti vaihteli. Naisten proteiinin saanti luokiteltiin suosituksen alittavaan tai suosituksen mukaiseen saantiin tai neljänneksiin. Kehonpainon vaihtelu otettiin huomioon, koska se vaikuttaa lihasmassan vähenemiseen.
Master of Science Masoud Isanejadin väitöskirja Nutrition and musculoskeletal health among older people tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä toimii dosentti Kirsti Uusi-Rasi UKK-Instituutista ja Tampereen yliopistosta, ja väitöstilaisuuden valvojana dosentti Arja Erkkilä Itä-Suomen yliopistosta.
Väittelijän painolaatuinen kuva on osoitteessa https://kuvapankki.uef.fi/A/UEF+kuvahakemisto/12925?encoding=UTF-8
 | Nutrition and musculoskeletal health among older people Isanejad, Masoud Itä-Suomen yliopisto,2018 Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Health Sciences.,453
(pdf, 1.93 MB)
|
tisdag 6 februari 2018
Ps. 89:15,16
6.2.2018,10:13.Sana psalmista 86:15,16.
(A Maskil of Ethan the Ezrahite) Blessed are the people who know the festal shout, who walk , o Lord, in the light of thy countenance;who exult in thy name all the day, and extol thy righteousness.
fredag 13 oktober 2017
Tuberkuloosin vaara noussutta
Terveys-lehdestä 13.10.2017
Suomalaisprofessori Lääkärilehdessä: tuberkuloosia ei meillä aina tunnisteta, on yhä nuorempien tauti
Tiistai 3.10.2017 klo 14.57
Lääkärilehden haastattelema professori Tuula
Vasankari on huolissaan siitä, että tuberkuloosia ei aina tunnisteta
terveydenhuollossa.
- Keskimäärin joka viides keuhkotuberkuloosipotilaista kuolee.
- Tuberkuloosin oireet sopivat muihinkin sairauksiin.
- Jos limainen yskä, jossa on myös verisiä ysköksiä, on kestänyt yli kolme viikkoa, tuberkuloosimahdollisuus tulisi selvittää.
Yli kolme viikkoa kestänyt limainen yskä voi olla tuberkuloosin oire.
Lääkärilehden artikkelin mukaan viime vuonna Suomessa todettiin 236 tuberkuloositapausta.
Tuberkuloosin ja keuhkosairauksien asiantuntijajärjestön Filhan toiminnanjohtajan, professori Tuula Vasankarin mukaan keskimäärin 15-20 prosenttia keuhkotuberkuloosipotilaista kuolee.
Vasankari kantaa Lääkärilehden mukaan huolta siitä, ettei tuberkuloosia aina tunnisteta terveydenhuollossa.
Yksi syy tähän on se, että tuberkuloosin oireet ovat epäspesifit.
Oireet sopivat muuhunkin
Tuberkuloosin oireet sopivat muihinkin sairauksiin.Pitkittyneen yskän taustalla onkin yleensä keuhkokuume, keuhkoahtaumatauti tai keuhkosyöpä eikä keuhkotuberkuloosi.
Jos potilas on yskinyt pitkään, Vasankarin mukaan keuhkokuvat olisi kuitenkin hyvä katsoa.
- Jos potilaalla on lämpöä, laihtumista tai hän yskii verta, tuberkuloosia pitäisi osata epäillä, etenkin riskiryhmillä, hän toteaa.
Riskiryhmiä ovat esimerkiksi vanhukset, alkoholin suurkuluttajat ja maahanmuuttajat sellaisista maista, joissa tuberkuloosi on yleinen.
Yhä nuorempia sairastuneita
Vasankarin mukaan tuberkuloosiin sairastuvat nykyään nuoremmat ihmiset kuin ennen.Suomessa tuberkuloosiin sairastunut on yhä useammin työikäinen maahanmuuttaja tai ulkomailla pitkiä aikoja viettänyt suomalaistaustainen ihminen.
Aiemmin sairastuneet olivat etupäässä vanhoja ihmisiä.
Hoito tehoaa tuberkuloosiin tavallisesti hyvin, kunhan hoito päästään aloittamaan ajoissa.
Suomalaislapset rokotettiin tuberkuloosia vastaan vuoteen 2006 saakka.
Vasankarin mukaan rokotteen teho ei ole kovin hyvä aikuisiällä.
Yskää yli kolme viikkoa
Tuberkuloosi tarttuu pienten pisaroiden välityksellä, mutta se ei tartu kovin helposti.Terveyskirjaston artikkelin mukaan tuberkuloosimahdollisuuden selvittäminen kuuluu tutkimuksiin, jos henkilöllä on yli kolme viikkoa jatkunut yskä.
Erityisen tärkeää tämä on, jos yskä muuttuu limaiseksi, jos ysköksessä on verta ja henkilöllä on erityisiä altistavia tekijöitä.
Lääkärin tutkimukset ovat tarpeellisia myös silloin, jos lähipiirissä joku on sairastunut tuberkuloosiin.
Vielä 1930-luvulla tuberkuloosiin Suomessa kuoli vuosittain lähes 10 000 suomalaista.
fredag 13 maj 2016
Beriberi ja tiamiini B1 vitamiini
http://www.
Arno Forsius
B 1 -vitamiini eli tiamiini
B 1 -vitamiinin historiaa
B 1 -vitamiini on välttämätön ravintolisä, jonka puute aiheuttaa häiriöitä hermokudoksen toiminnassa. Sen puutteeseen viittaava taudinkuva tunnettiin jo runsaat 2500 vuotta eKr., mutta oireiden syy alkoi paljastua vasta 1800-luvun lopputaitteessa.
On aihetta päätellä, että B 1 -vitamiinin puutteesta johtuva tauti on kuvattu jo "Nei Ching'issä", vuodelta 2697 eKr. peräisin olevassa kiinalaisessa lääketieteellisessä kirjoituksessa. Myöhempi itämainen kirjallisuus sisältää monia kuvauksia vastaavasta sairaudesta. Myös roomalainen Plinius (23–79 jKr.) mainitsi sceletyrbe -nimisen (kreik. skelos, reisi, jalka, tyrbe, selkkaus, häiriö) taudin, joka olisi voinut johtua B 1 -vitamiinin puutteesta. Alankomaalainen kuvernööri Both kertoi vuonna 1611 Intiasta lähettämässään raportissa: "Täällä esiintyy meidän väkemme keskuudessa beriberiksi kutsuttu tauti, jossa he tulevat kokonaan voimattomiksi käsistään ja jaloistaan." Beriberi johtuukin singaleesien kielen sanasta bhari, joka tarkoittaa heikkoutta. Jacobus Bontius kuvasi taudin ensimmäisenä länsimaisena lääkärinä vuonna 1642 ja Leroy de Mericourt toi taudin nimen länsimaiseen lääketieteen sanastoon.
Beriberiä muistuttavaan tautiin alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota kaukoidässä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Paikoin kuolleisuus siihen oli jopa 30 %. Tätä erityisesti kulien keskuudessa esiintynyttä sairautta pidettiin yleisyytensä vuoksi tarttuvana tai kulkutauteja synnyttävän miasman aiheuttamana. Eräässä japanilaisessa sota-aluksessa, jossa oli 252 hengen miehistö, sairastui vuonna 1882 pitkän laivamatkan aikana 60 % miehistä beriberiin ja 25 heistä kuoli tautiin. Laivaston kirurgi Kanehiro Takaki (1849–1915), joka oli ollut aikaisemmin opintomatkalla Saksassa, totesi valkuaisaineiden osuuden olleen japanilaisten merimiesten ravinnossa huomattavasti vähäisemmän kuin saksalaisilla. Takakin ehdotuksesta miehistön ruokavaliossa osa riisistä korvattiin ohralla ja siihen lisättiin lihaa, maitotiivistettä sekä tofua (soijarahkaa). Tällä ravinnolla pitkän laivamatkan aikana vain 3 % miehistöstä sairastui beriberiin, ja hekin siitä syystä, että eivät olleet noudattaneet ravintosuositusta.
Beriberi oli edelleen vakava ongelma Alankomaiden Itä-Intiassa. Sinne lähetettiin lääkäreitä tutkimaan tautia, jota epäiltiin bakteerien aiheuttamaksi tartuntataudiksi. Tutkimusten aikana alankomaalainen sotilaslääkäri Christian Eijkman (1858–1930) havaitsi, että joukko koe-eläimiksi otetuista kananpojista sairastui hermotulehdukseen, jolle hän antoi nimen Polyneuritis gallinarum. Hän totesi, että näitä kananpoikia oli ruokittu valkoisella riisillä yleensä käytetyn ruskean riisin sijasta. Kokeita jatkaessaan Eijkman huomasi, että kananpojat sairastuivat valkoisella riisillä ruokittaessa hermotulehdukseen, mutta toipuivat siitä, kun niille annettiin riisin kuoria. Toistaiseksi ei ollut kuitenkaan varmuutta siitä, että ihmisten beriberi ja kananpoikien hermotulehdus olisivat olleet yksi ja sama tauti.
Eijkman suoritti seuraavaksi laajan kyselyn Jaavan 48 vankilassa, joista useissa esiintyi yleisesti beriberiä. Kysely paljasti, että beriberi oli vakava ongelma 71 %:ssa niistä vankiloista, jotka käyttivät ravintona valkoista riisiä, kun taas tautia oli vain 3 %:ssa vankiloista, joissa käytettiin ruskeaa riisiä. Vankiloiden rakennusten laadulla, tuuletuksella tai vankimäärillä ei ollut vaikutusta beriberin yleisyyteen. Eijkman päätteli havaintojensa perusteella vuosina 1896–1897, että beriberin syynä oli yksipuolinen ravinto. Tuohon aikaan ajateltiin kuitenkin, että ravintoon liittyvät haittavaikutukset johtuivat jostakin myrkystä. Sen perusteella pääteltiin vastaavasti, että tällaisia haittoja ehkäisevien ravintotekijöiden täytyi vastaavasti olla vastamyrkkyjä, joita olisi mm. riisin kuorissa.
Eijkman joutui palaamaan terveydellisistä syistä kotimaahansa. Hänen seuraajansa Gerrit Grijns (1865–1944) totesi, että eräät ravintoaineet kuten pavut estivät beriberin syntymisen, mutta toisaalta oli olemassa myös useita ravintoaineita, jotka eivät estäneet beriberin syntyä. Lisäksi hän totesi, että beriberiä ehkäisevät aineet tuhoutuivat pitkään autoklaavissa kuumennettaessa. Grijns oivalsi ensimmäisenä vuonna 1901, että kuorimattoman riisin beriberiä ehkäisevä aine ei ollut mikään vastamyrkky, vaan normaalisti ravintoon kuuluva aineosa.
Britannian hallinnassa olleessa Malesiassa tehdyt havainnot vahvistivat beriberin synnyn valkoista riisiä käytettäessä. Beriberin esiintyminen näyttikin olevan yhteydessä koneellisesti kuoritun riisin yleistymiseen 1850-luvulta lähtien. Malesiassa todettiin kuitenkin, että siellä asuvien intialaisten työläisten keskuudessa ei ollut beriberiä, vaikka he käyttivät koneellisesti kuorittua riisiä. Heidän riisinsä oli kuitenkin käsitelty poikkeavalla menetelmällä. Siinä riisiä liotettiin ensin 1–2 tunnin ajan lähes kiehuvassa vedessä, höyrytettiin vähän aikaa ja kuivattiin lopuksi. Vasta sen jälkeen suoritettiin riisin kuorinta koneellisesti. Edeltävä käsittely kovetti lähellä jyvän pintaa olevan tärkkelyksen, teki kuorimisen helpommaksi, säästi jyvät murskaantumiselta ja kaiken lisäksi vähensi jyvien joutumista tuhohyönteisten pilaamaksi. Riisin esikäsittelystä käytettiin aluksi nimitystä curing (kovettaminen), myöhemmin parboiling (osittainen keittäminen).
Henry Fraser (1873–1930) ja A. T. Stanton (1875–1938) tutkivat beriberiä Malesiassa Kuala Lumpurin mielisairaalassa vuonna 1905 ja vahvistivat eron edellä selostettujen riisilaatujen välillä. Aluksi he uskoivat, että curing tappoi tai poisti riisistä myrkylliset mikro-organismit. Myöhemmin he totesivat, että vaikka kananpojat pysyivät terveinä syödessään curingin jälkeen kuorittua riisiä, niin ne sairastuivat syödessään sitä, jos sitä oli uutettu kuumalla alkoholilla. Lisäksi he totesivat, että curing-käsitellyn riisin alkoholiuute paransi kananpojat, jotka olivat saanet beriberin valkoisella riisillä ruokkimisen seurauksena. Fraser ja Stanton selostivat kokeitaan vuonna 1910 pidetyssä kansainvälisessä kongressissa ja päättelivät, että valkoisesta riisistä puuttui jokin tai joitakin aineita, jotka olivat tarpeellisia hermoston normaalille aineenvaihdunnalle. He olivat myös sitä mieltä, että ravinnon laadun arviointi valkuaisaineiden, rasvojen, hiilihydraattien ja tuhkan perusteella vaati uudelleen arviointia.
Norjalainen lääkäri ja bakteriologi Axel Holst (1861–1931) ryhtyi vuonna 1904 tutkimaan beriberiä, koska norjalaiset merimiehet sairastuivat usein siihen. Hän valitsi koe-eläimikseen marsut ja ruokki niitä eri viljalaaduista leivotulla leivällä. Eläimet kuolivat kuukauden jälkeen ja avauksissa todettiin yllättäen verenpurkautumia mm. kylkiluissa ja alaraajoissa. Lastenlääkäri ja keripukin tutkija Theodor Fröhlich (1870–1947) totesi, että oli marsuille olikin syntynyt C-vitamiinin puutteesta kokeellinen keripukki, joka voitiin estää kaalinlehdillä ja sitruunamehulla.
Casimir Funk (1884–1967) oli luonut vuonna 1906 käsitteen "accessory factors of diet" tarkoittamaan elämälle välttämättömiä ravinnon lisäaineita. Hän myös varmisti vuonna 1911, että riisin kuoriosassa oleva aine ehkäisi beriberin kehittymisen. Samalla hän osoitti, että beriberi oli puutostauti, samoin kuin lasten riisitauti. Funk totesi lisäksi, että beriberiä ehkäisevä aine oli kemiallisesti amiini, typpeä sisältävä orgaaninen aine, ja sen perusteella hän antoi puutostauteja ehkäiseville aineille nimen vitamiini. Pian saatiin kuitenkin todeta, että vitamiineiksi katsottaviin aineisiin kuului myös muita kemiallisia yhdisteitä, jotka eivät olleet amiineja.
Englantilainen biokemisti Frederick Gowland Hopkins (1861–1947) osoitti vuonna 1912 eläinkokeissaan, että nuoret rotat tarvitsivat ns. puhtaiden ravintoaineiden lisäksi myös muita aineita elääkseen, kehittyäkseen ja lisääntyäkseen. Sen jälkeen todettiin, että mm. maidossa oli kaksi lisätekijää, jotka olivat välttämättömiä koe-eläinten kasvuhäiriöiden ehkäisemiseksi. Maidon rasvassa olevaa lisätekijää alettiin nyt kutsua A-vitamiiniksi ja maitoherassa olevaa lisätekijää B-vitamiiniksi. Näin ensimmäiset vitamiinit saivat nimensä aakkosten mukaan.
Yksi maitoheran B-vitamiini oli Funkin löytämä amiini, beriberiä ehkäisevä aine. Kun maidosta ja muualtakin löytyi lisää vesiliukoisia vitamiineja, sai beriberiä ehkäisevä vitamiini nimen B 1 -vitamiini. Sitä nimitettiin hermostovaikutustensa vuoksi myös aneuriiniksi (kreik. anti, vastaan; neuritis, hermotulehdus) ja myöhemmin yleensä tiamiiniksi (kreik. theion, rikki) rikkiä sisältävän kemiallisen rakenteensa mukaan.
Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa vuoksi yleensä rasvaliukoisiin ja vesiliukoisiin. Edellä mainituista A-vitamiini kuuluu rasvaliukoisiin ja B-vitamiinien ryhmä vesiliukoisiin. Rasvaliukoiset vitamiinit voivat varastoitua elimistöön pitkiksi ajoiksi suurinakin määrinä, kun taas vesiliukoisten varastoituminen on vähäistä ja lyhytaikaista.
B 1 -vitamiinin eli tiamiinin eristäminen oli hyvin hankalaa, sillä kuumentaminen ja emäkset hajottivat sitä herkästi. B. C. Jansen ja W. F. Donath onnistuivat lopulta eristämään tiamiinin puhtaana vuonna 1926. Yhdysvaltalainen R. R. Williams sekä saksalaiset Adolf Windaus (1876–1939), Tscheche ja Grewe selvittivät vuosina 1934–1936 sen kemiallisen rakenteen. Saksalaiset Andersag ja Westphal sekä yhdysvaltalaiset Williams ja J. H. Cline keksivät vuonna 1936 tiamiinin synteesin. K. Lohmann ja P. Schuster totesivat vuonna 1937, että tiamiini on hiilihydraatteja hajottavan kokarboksylaasi -entsyymin osa.
B 1 -vitamiinin lääkkeenä
B 1 -vitamiinin eli tiamiinin tarve on vuorokaudessa vain noin 1–2 mg. Sen tärkeimmät lähteet ovat hiiva, kokojyvävilja, maksa, sianliha, kala, kananliha, munankeltuainen, useimmat vihannekset ja hedelmät sekä maito. Tavanomaisen ravitsemuksen yhteydessä ei yleensä synny B 1 -vitamiinin puutetta. Toisaalta kyseistä ainetta on eri ravintoaineissa, hiivaa lukuun ottamatta, niin vähän, että normaalin tarpeen tyydyttämiseksi tarvitaan useampia sitä sisältäviä ravintoaineita.
Nykyään ravinnosta johtuvaa beriberiä todetaan kehittyneissä maissa vain nälkiintymisen, pitkäaikaisen laihduttamisen ja anoreksian yhteydessä. Silloin se yhdistyy tavallisesti moniin muihin puutostauteihin. B 1 -vitamiinin puutetta on todettu myös vaikean raskauspahoinvoinnin sekä laihdutusleikkausten seurauksena. Muita B 1 -vitamiinin puutetta aiheuttavia tiloja voivat olla ruoansulatuselinten kasvaimet, pitkäaikaiset tulehdukset ja ripuli, sekä kasvaimet ja syöpäsairauksista johtuvat ravitsemushäiriöt. Myös eräät lääkkeet voivat vähentää B 1 -vitamiinin imeytymistä suolistosta elimistöön. (Joitakin lisäyksiä syyskuussa 2011.)
B 1 -vitamiinin puute aiheuttaa häiriöitä hermokudoksen aineenvaihdunnassa, jolloin hermosolujen toiminta heikkenee ja niiden rakenteessa tapahtuu rappeutumista. Ensimmäiseksi ilmaantuu tuntohäiriöitä raajojen ääriosiin, kuten sormiin, varpaisiin ja sääriin. Ääreishermojen heijasteet eli refleksit eivät myöskään tule esiin. Lihaksissa voi tuntua kiristystä ja samantapaisia kipuja kuin verenkiertohäiriöiden aiheuttamassa katkokävelyssä. Tuntohäiriöitä ilmenee myöhemmin myös reisien, yläraajojen, vatsan ja rintaontelon alueella. Seuraavassa vaiheessa häiriöitä ja toiminnan puutoksia ilmaantuu liikehermoihin, jolloin lihasten toiminta heikkenee. Ranteiden ja nilkkojen ojentaminen vaikeutuu tai ei onnistu lainkaan, mikä tekee kävelemisen ja käsillä työskentelemisen vaikeaksi, ja vähitellen raajat halvaantuvat yhä enemmän. Myöhäisvaiheessa voi esiintyä myös äänenkäheyttä ja hengenahdistusta kurkunpään hermojen halvaantumisesta johtuen. Autonomisen hermoston halvaantuminen aiheuttaa jatkuvaa sydämentykytystä ja sydämen laajentumista, jolloin tautiin voi liittyä runsaita turvotuksia sydämen toiminnanvajavuuden seurauksena.
Alkoholin käyttö lisää B 1 -vitamiinin tarvetta, minkä vuoksi beriberin ilmaantuminen on yleisempää alkoholisteilla. Vaikean alkoholismin yhteydessä B 1 -vitamiinin puute voi aiheuttaa ns. Wernicke – Korsakoffin oireyhtymän, jolle on ominaista edellä selostettujen hermovaurioiden lisäksi silmien lihashermojen halvaukset ja kaksoiskuvat, keskushermostosta johtuvat raajojen lihasten hallintavaikeudet sekä muistamattomuus, sekavuus ja aistinharhat, erityisesti näköharhat. (Carl Wernicke kuvasi mainitun oireyhtymän vuonna 1881 ja Sergei Korsakow vuonna 1887, oireyhtymän yhteys B 1 -vitamiinin puutteeseen selvisi vasta paljon myöhemmin.)
B 1 -vitamiinin puutteella voi olla merkitystä myös erilaisten särkyä aiheuttavien hermotulehdusten synnyssä, joita liittyy mm. virus- ja bakteeritulehduksiin sekä erilaisiin sidekudos- ja aineenvaihduntasairauksiin.
B 1 -vitamiinin puutostilojen hoidossa käytetään tiamiinia suun kautta annettuna, joskus syömisvaikeuksien johdosta myös ruiskeina. Vesiliukoisena vitamiinina tiamiinin ylimäärä poistuu elimistöstä munuaisten kautta eikä sen yliannostelu suun kautta aiheuta yleensä haittaoireita, paitsi joskus harvoin pahoinvointia. Hyvin suurina annoksina ruiskeina annettaessa tiamiinista voi aiheutua mm. lämmön tunnetta, kutinaa, hikoilua, pahoinvointia ja rauhattomuutta, joskus harvoin verenkierron ja hengityksen häiriöitä sekä kouristusherkkyyden lisääntymistä.
B 1 -vitamiinilla on hiivalle tyypillinen haju, joka leviää myös iholle hikirauhasten erittämän hien kautta. Tiamiinia on käytetty hajunsa vuoksi hyttyskarkotteena, mutta sen tehosta ei ole varmuutta.
Kirjoitus on valmistunut vuonna 1990 esitelmän osana, tarkistettu ja lisätty huhtikuussa 2004.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage. Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 12. Reprinted 1990.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOONsaunalahti.fi/arnoldus/b1_vitam.html
Arno Forsius
B 1 -vitamiini eli tiamiini
B 1 -vitamiinin historiaa
B 1 -vitamiini on välttämätön ravintolisä, jonka puute aiheuttaa häiriöitä hermokudoksen toiminnassa. Sen puutteeseen viittaava taudinkuva tunnettiin jo runsaat 2500 vuotta eKr., mutta oireiden syy alkoi paljastua vasta 1800-luvun lopputaitteessa.
On aihetta päätellä, että B 1 -vitamiinin puutteesta johtuva tauti on kuvattu jo "Nei Ching'issä", vuodelta 2697 eKr. peräisin olevassa kiinalaisessa lääketieteellisessä kirjoituksessa. Myöhempi itämainen kirjallisuus sisältää monia kuvauksia vastaavasta sairaudesta. Myös roomalainen Plinius (23–79 jKr.) mainitsi sceletyrbe -nimisen (kreik. skelos, reisi, jalka, tyrbe, selkkaus, häiriö) taudin, joka olisi voinut johtua B 1 -vitamiinin puutteesta. Alankomaalainen kuvernööri Both kertoi vuonna 1611 Intiasta lähettämässään raportissa: "Täällä esiintyy meidän väkemme keskuudessa beriberiksi kutsuttu tauti, jossa he tulevat kokonaan voimattomiksi käsistään ja jaloistaan." Beriberi johtuukin singaleesien kielen sanasta bhari, joka tarkoittaa heikkoutta. Jacobus Bontius kuvasi taudin ensimmäisenä länsimaisena lääkärinä vuonna 1642 ja Leroy de Mericourt toi taudin nimen länsimaiseen lääketieteen sanastoon.
Beriberiä muistuttavaan tautiin alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota kaukoidässä 1800-luvun puolivälin jälkeen. Paikoin kuolleisuus siihen oli jopa 30 %. Tätä erityisesti kulien keskuudessa esiintynyttä sairautta pidettiin yleisyytensä vuoksi tarttuvana tai kulkutauteja synnyttävän miasman aiheuttamana. Eräässä japanilaisessa sota-aluksessa, jossa oli 252 hengen miehistö, sairastui vuonna 1882 pitkän laivamatkan aikana 60 % miehistä beriberiin ja 25 heistä kuoli tautiin. Laivaston kirurgi Kanehiro Takaki (1849–1915), joka oli ollut aikaisemmin opintomatkalla Saksassa, totesi valkuaisaineiden osuuden olleen japanilaisten merimiesten ravinnossa huomattavasti vähäisemmän kuin saksalaisilla. Takakin ehdotuksesta miehistön ruokavaliossa osa riisistä korvattiin ohralla ja siihen lisättiin lihaa, maitotiivistettä sekä tofua (soijarahkaa). Tällä ravinnolla pitkän laivamatkan aikana vain 3 % miehistöstä sairastui beriberiin, ja hekin siitä syystä, että eivät olleet noudattaneet ravintosuositusta.
Beriberi oli edelleen vakava ongelma Alankomaiden Itä-Intiassa. Sinne lähetettiin lääkäreitä tutkimaan tautia, jota epäiltiin bakteerien aiheuttamaksi tartuntataudiksi. Tutkimusten aikana alankomaalainen sotilaslääkäri Christian Eijkman (1858–1930) havaitsi, että joukko koe-eläimiksi otetuista kananpojista sairastui hermotulehdukseen, jolle hän antoi nimen Polyneuritis gallinarum. Hän totesi, että näitä kananpoikia oli ruokittu valkoisella riisillä yleensä käytetyn ruskean riisin sijasta. Kokeita jatkaessaan Eijkman huomasi, että kananpojat sairastuivat valkoisella riisillä ruokittaessa hermotulehdukseen, mutta toipuivat siitä, kun niille annettiin riisin kuoria. Toistaiseksi ei ollut kuitenkaan varmuutta siitä, että ihmisten beriberi ja kananpoikien hermotulehdus olisivat olleet yksi ja sama tauti.
Eijkman suoritti seuraavaksi laajan kyselyn Jaavan 48 vankilassa, joista useissa esiintyi yleisesti beriberiä. Kysely paljasti, että beriberi oli vakava ongelma 71 %:ssa niistä vankiloista, jotka käyttivät ravintona valkoista riisiä, kun taas tautia oli vain 3 %:ssa vankiloista, joissa käytettiin ruskeaa riisiä. Vankiloiden rakennusten laadulla, tuuletuksella tai vankimäärillä ei ollut vaikutusta beriberin yleisyyteen. Eijkman päätteli havaintojensa perusteella vuosina 1896–1897, että beriberin syynä oli yksipuolinen ravinto. Tuohon aikaan ajateltiin kuitenkin, että ravintoon liittyvät haittavaikutukset johtuivat jostakin myrkystä. Sen perusteella pääteltiin vastaavasti, että tällaisia haittoja ehkäisevien ravintotekijöiden täytyi vastaavasti olla vastamyrkkyjä, joita olisi mm. riisin kuorissa.
Eijkman joutui palaamaan terveydellisistä syistä kotimaahansa. Hänen seuraajansa Gerrit Grijns (1865–1944) totesi, että eräät ravintoaineet kuten pavut estivät beriberin syntymisen, mutta toisaalta oli olemassa myös useita ravintoaineita, jotka eivät estäneet beriberin syntyä. Lisäksi hän totesi, että beriberiä ehkäisevät aineet tuhoutuivat pitkään autoklaavissa kuumennettaessa. Grijns oivalsi ensimmäisenä vuonna 1901, että kuorimattoman riisin beriberiä ehkäisevä aine ei ollut mikään vastamyrkky, vaan normaalisti ravintoon kuuluva aineosa.
Britannian hallinnassa olleessa Malesiassa tehdyt havainnot vahvistivat beriberin synnyn valkoista riisiä käytettäessä. Beriberin esiintyminen näyttikin olevan yhteydessä koneellisesti kuoritun riisin yleistymiseen 1850-luvulta lähtien. Malesiassa todettiin kuitenkin, että siellä asuvien intialaisten työläisten keskuudessa ei ollut beriberiä, vaikka he käyttivät koneellisesti kuorittua riisiä. Heidän riisinsä oli kuitenkin käsitelty poikkeavalla menetelmällä. Siinä riisiä liotettiin ensin 1–2 tunnin ajan lähes kiehuvassa vedessä, höyrytettiin vähän aikaa ja kuivattiin lopuksi. Vasta sen jälkeen suoritettiin riisin kuorinta koneellisesti. Edeltävä käsittely kovetti lähellä jyvän pintaa olevan tärkkelyksen, teki kuorimisen helpommaksi, säästi jyvät murskaantumiselta ja kaiken lisäksi vähensi jyvien joutumista tuhohyönteisten pilaamaksi. Riisin esikäsittelystä käytettiin aluksi nimitystä curing (kovettaminen), myöhemmin parboiling (osittainen keittäminen).
Henry Fraser (1873–1930) ja A. T. Stanton (1875–1938) tutkivat beriberiä Malesiassa Kuala Lumpurin mielisairaalassa vuonna 1905 ja vahvistivat eron edellä selostettujen riisilaatujen välillä. Aluksi he uskoivat, että curing tappoi tai poisti riisistä myrkylliset mikro-organismit. Myöhemmin he totesivat, että vaikka kananpojat pysyivät terveinä syödessään curingin jälkeen kuorittua riisiä, niin ne sairastuivat syödessään sitä, jos sitä oli uutettu kuumalla alkoholilla. Lisäksi he totesivat, että curing-käsitellyn riisin alkoholiuute paransi kananpojat, jotka olivat saanet beriberin valkoisella riisillä ruokkimisen seurauksena. Fraser ja Stanton selostivat kokeitaan vuonna 1910 pidetyssä kansainvälisessä kongressissa ja päättelivät, että valkoisesta riisistä puuttui jokin tai joitakin aineita, jotka olivat tarpeellisia hermoston normaalille aineenvaihdunnalle. He olivat myös sitä mieltä, että ravinnon laadun arviointi valkuaisaineiden, rasvojen, hiilihydraattien ja tuhkan perusteella vaati uudelleen arviointia.
Norjalainen lääkäri ja bakteriologi Axel Holst (1861–1931) ryhtyi vuonna 1904 tutkimaan beriberiä, koska norjalaiset merimiehet sairastuivat usein siihen. Hän valitsi koe-eläimikseen marsut ja ruokki niitä eri viljalaaduista leivotulla leivällä. Eläimet kuolivat kuukauden jälkeen ja avauksissa todettiin yllättäen verenpurkautumia mm. kylkiluissa ja alaraajoissa. Lastenlääkäri ja keripukin tutkija Theodor Fröhlich (1870–1947) totesi, että oli marsuille olikin syntynyt C-vitamiinin puutteesta kokeellinen keripukki, joka voitiin estää kaalinlehdillä ja sitruunamehulla.
Casimir Funk (1884–1967) oli luonut vuonna 1906 käsitteen "accessory factors of diet" tarkoittamaan elämälle välttämättömiä ravinnon lisäaineita. Hän myös varmisti vuonna 1911, että riisin kuoriosassa oleva aine ehkäisi beriberin kehittymisen. Samalla hän osoitti, että beriberi oli puutostauti, samoin kuin lasten riisitauti. Funk totesi lisäksi, että beriberiä ehkäisevä aine oli kemiallisesti amiini, typpeä sisältävä orgaaninen aine, ja sen perusteella hän antoi puutostauteja ehkäiseville aineille nimen vitamiini. Pian saatiin kuitenkin todeta, että vitamiineiksi katsottaviin aineisiin kuului myös muita kemiallisia yhdisteitä, jotka eivät olleet amiineja.
Englantilainen biokemisti Frederick Gowland Hopkins (1861–1947) osoitti vuonna 1912 eläinkokeissaan, että nuoret rotat tarvitsivat ns. puhtaiden ravintoaineiden lisäksi myös muita aineita elääkseen, kehittyäkseen ja lisääntyäkseen. Sen jälkeen todettiin, että mm. maidossa oli kaksi lisätekijää, jotka olivat välttämättömiä koe-eläinten kasvuhäiriöiden ehkäisemiseksi. Maidon rasvassa olevaa lisätekijää alettiin nyt kutsua A-vitamiiniksi ja maitoherassa olevaa lisätekijää B-vitamiiniksi. Näin ensimmäiset vitamiinit saivat nimensä aakkosten mukaan.
Yksi maitoheran B-vitamiini oli Funkin löytämä amiini, beriberiä ehkäisevä aine. Kun maidosta ja muualtakin löytyi lisää vesiliukoisia vitamiineja, sai beriberiä ehkäisevä vitamiini nimen B 1 -vitamiini. Sitä nimitettiin hermostovaikutustensa vuoksi myös aneuriiniksi (kreik. anti, vastaan; neuritis, hermotulehdus) ja myöhemmin yleensä tiamiiniksi (kreik. theion, rikki) rikkiä sisältävän kemiallisen rakenteensa mukaan.
Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa vuoksi yleensä rasvaliukoisiin ja vesiliukoisiin. Edellä mainituista A-vitamiini kuuluu rasvaliukoisiin ja B-vitamiinien ryhmä vesiliukoisiin. Rasvaliukoiset vitamiinit voivat varastoitua elimistöön pitkiksi ajoiksi suurinakin määrinä, kun taas vesiliukoisten varastoituminen on vähäistä ja lyhytaikaista.
B 1 -vitamiinin eli tiamiinin eristäminen oli hyvin hankalaa, sillä kuumentaminen ja emäkset hajottivat sitä herkästi. B. C. Jansen ja W. F. Donath onnistuivat lopulta eristämään tiamiinin puhtaana vuonna 1926. Yhdysvaltalainen R. R. Williams sekä saksalaiset Adolf Windaus (1876–1939), Tscheche ja Grewe selvittivät vuosina 1934–1936 sen kemiallisen rakenteen. Saksalaiset Andersag ja Westphal sekä yhdysvaltalaiset Williams ja J. H. Cline keksivät vuonna 1936 tiamiinin synteesin. K. Lohmann ja P. Schuster totesivat vuonna 1937, että tiamiini on hiilihydraatteja hajottavan kokarboksylaasi -entsyymin osa.
B 1 -vitamiinin lääkkeenä
B 1 -vitamiinin eli tiamiinin tarve on vuorokaudessa vain noin 1–2 mg. Sen tärkeimmät lähteet ovat hiiva, kokojyvävilja, maksa, sianliha, kala, kananliha, munankeltuainen, useimmat vihannekset ja hedelmät sekä maito. Tavanomaisen ravitsemuksen yhteydessä ei yleensä synny B 1 -vitamiinin puutetta. Toisaalta kyseistä ainetta on eri ravintoaineissa, hiivaa lukuun ottamatta, niin vähän, että normaalin tarpeen tyydyttämiseksi tarvitaan useampia sitä sisältäviä ravintoaineita.
Nykyään ravinnosta johtuvaa beriberiä todetaan kehittyneissä maissa vain nälkiintymisen, pitkäaikaisen laihduttamisen ja anoreksian yhteydessä. Silloin se yhdistyy tavallisesti moniin muihin puutostauteihin. B 1 -vitamiinin puutetta on todettu myös vaikean raskauspahoinvoinnin sekä laihdutusleikkausten seurauksena. Muita B 1 -vitamiinin puutetta aiheuttavia tiloja voivat olla ruoansulatuselinten kasvaimet, pitkäaikaiset tulehdukset ja ripuli, sekä kasvaimet ja syöpäsairauksista johtuvat ravitsemushäiriöt. Myös eräät lääkkeet voivat vähentää B 1 -vitamiinin imeytymistä suolistosta elimistöön. (Joitakin lisäyksiä syyskuussa 2011.)
B 1 -vitamiinin puute aiheuttaa häiriöitä hermokudoksen aineenvaihdunnassa, jolloin hermosolujen toiminta heikkenee ja niiden rakenteessa tapahtuu rappeutumista. Ensimmäiseksi ilmaantuu tuntohäiriöitä raajojen ääriosiin, kuten sormiin, varpaisiin ja sääriin. Ääreishermojen heijasteet eli refleksit eivät myöskään tule esiin. Lihaksissa voi tuntua kiristystä ja samantapaisia kipuja kuin verenkiertohäiriöiden aiheuttamassa katkokävelyssä. Tuntohäiriöitä ilmenee myöhemmin myös reisien, yläraajojen, vatsan ja rintaontelon alueella. Seuraavassa vaiheessa häiriöitä ja toiminnan puutoksia ilmaantuu liikehermoihin, jolloin lihasten toiminta heikkenee. Ranteiden ja nilkkojen ojentaminen vaikeutuu tai ei onnistu lainkaan, mikä tekee kävelemisen ja käsillä työskentelemisen vaikeaksi, ja vähitellen raajat halvaantuvat yhä enemmän. Myöhäisvaiheessa voi esiintyä myös äänenkäheyttä ja hengenahdistusta kurkunpään hermojen halvaantumisesta johtuen. Autonomisen hermoston halvaantuminen aiheuttaa jatkuvaa sydämentykytystä ja sydämen laajentumista, jolloin tautiin voi liittyä runsaita turvotuksia sydämen toiminnanvajavuuden seurauksena.
Alkoholin käyttö lisää B 1 -vitamiinin tarvetta, minkä vuoksi beriberin ilmaantuminen on yleisempää alkoholisteilla. Vaikean alkoholismin yhteydessä B 1 -vitamiinin puute voi aiheuttaa ns. Wernicke – Korsakoffin oireyhtymän, jolle on ominaista edellä selostettujen hermovaurioiden lisäksi silmien lihashermojen halvaukset ja kaksoiskuvat, keskushermostosta johtuvat raajojen lihasten hallintavaikeudet sekä muistamattomuus, sekavuus ja aistinharhat, erityisesti näköharhat. (Carl Wernicke kuvasi mainitun oireyhtymän vuonna 1881 ja Sergei Korsakow vuonna 1887, oireyhtymän yhteys B 1 -vitamiinin puutteeseen selvisi vasta paljon myöhemmin.)
B 1 -vitamiinin puutteella voi olla merkitystä myös erilaisten särkyä aiheuttavien hermotulehdusten synnyssä, joita liittyy mm. virus- ja bakteeritulehduksiin sekä erilaisiin sidekudos- ja aineenvaihduntasairauksiin.
B 1 -vitamiinin puutostilojen hoidossa käytetään tiamiinia suun kautta annettuna, joskus syömisvaikeuksien johdosta myös ruiskeina. Vesiliukoisena vitamiinina tiamiinin ylimäärä poistuu elimistöstä munuaisten kautta eikä sen yliannostelu suun kautta aiheuta yleensä haittaoireita, paitsi joskus harvoin pahoinvointia. Hyvin suurina annoksina ruiskeina annettaessa tiamiinista voi aiheutua mm. lämmön tunnetta, kutinaa, hikoilua, pahoinvointia ja rauhattomuutta, joskus harvoin verenkierron ja hengityksen häiriöitä sekä kouristusherkkyyden lisääntymistä.
B 1 -vitamiinilla on hiivalle tyypillinen haju, joka leviää myös iholle hikirauhasten erittämän hien kautta. Tiamiinia on käytetty hajunsa vuoksi hyttyskarkotteena, mutta sen tehosta ei ole varmuutta.
Kirjoitus on valmistunut vuonna 1990 esitelmän osana, tarkistettu ja lisätty huhtikuussa 2004.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage. Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
[The] New Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 12. Reprinted 1990.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOONsaunalahti.fi/arnoldus/b1_vitam.html
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)