http://www.
Arno
Forsius
B 1 -vitamiini eli
tiamiini
B 1 -vitamiinin
historiaa
B 1
-vitamiini on välttämätön ravintolisä, jonka puute aiheuttaa häiriöitä
hermokudoksen toiminnassa. Sen puutteeseen viittaava taudinkuva tunnettiin jo
runsaat 2500 vuotta eKr., mutta oireiden syy alkoi paljastua vasta 1800-luvun
lopputaitteessa.
On
aihetta päätellä, että B 1 -vitamiinin puutteesta johtuva tauti on kuvattu jo
"Nei Ching'issä", vuodelta 2697 eKr. peräisin olevassa kiinalaisessa
lääketieteellisessä kirjoituksessa. Myöhempi itämainen kirjallisuus sisältää
monia kuvauksia vastaavasta sairaudesta. Myös roomalainen Plinius (23–79 jKr.)
mainitsi sceletyrbe -nimisen (kreik. skelos, reisi, jalka, tyrbe, selkkaus,
häiriö) taudin, joka olisi voinut johtua B 1 -vitamiinin puutteesta.
Alankomaalainen kuvernööri Both kertoi vuonna 1611 Intiasta lähettämässään
raportissa: "Täällä esiintyy meidän väkemme keskuudessa beriberiksi kutsuttu
tauti, jossa he tulevat kokonaan voimattomiksi käsistään ja jaloistaan."
Beriberi johtuukin singaleesien kielen sanasta bhari, joka tarkoittaa
heikkoutta. Jacobus Bontius kuvasi taudin ensimmäisenä länsimaisena lääkärinä
vuonna 1642 ja Leroy de Mericourt toi taudin nimen länsimaiseen lääketieteen
sanastoon.
Beriberiä
muistuttavaan tautiin alettiin kiinnittää lisääntyvästi huomiota kaukoidässä
1800-luvun puolivälin jälkeen. Paikoin kuolleisuus siihen oli jopa 30 %. Tätä
erityisesti kulien keskuudessa esiintynyttä sairautta pidettiin yleisyytensä
vuoksi tarttuvana tai kulkutauteja synnyttävän miasman aiheuttamana. Eräässä
japanilaisessa sota-aluksessa, jossa oli 252 hengen miehistö, sairastui vuonna
1882 pitkän laivamatkan aikana 60 % miehistä beriberiin ja 25 heistä kuoli
tautiin. Laivaston kirurgi Kanehiro Takaki (1849–1915), joka oli ollut
aikaisemmin opintomatkalla Saksassa, totesi valkuaisaineiden osuuden olleen
japanilaisten merimiesten ravinnossa huomattavasti vähäisemmän kuin
saksalaisilla. Takakin ehdotuksesta miehistön ruokavaliossa osa riisistä
korvattiin ohralla ja siihen lisättiin lihaa, maitotiivistettä sekä tofua
(soijarahkaa). Tällä ravinnolla pitkän laivamatkan aikana vain 3 % miehistöstä
sairastui beriberiin, ja hekin siitä syystä, että eivät olleet noudattaneet
ravintosuositusta.
Beriberi
oli edelleen vakava ongelma Alankomaiden Itä-Intiassa. Sinne lähetettiin
lääkäreitä tutkimaan tautia, jota epäiltiin bakteerien aiheuttamaksi
tartuntataudiksi. Tutkimusten aikana alankomaalainen sotilaslääkäri Christian
Eijkman (1858–1930) havaitsi, että joukko koe-eläimiksi otetuista kananpojista
sairastui hermotulehdukseen, jolle hän antoi nimen Polyneuritis gallinarum.
Hän totesi, että näitä kananpoikia oli ruokittu valkoisella riisillä yleensä
käytetyn ruskean riisin sijasta. Kokeita jatkaessaan Eijkman huomasi, että
kananpojat sairastuivat valkoisella riisillä ruokittaessa hermotulehdukseen,
mutta toipuivat siitä, kun niille annettiin riisin kuoria. Toistaiseksi ei
ollut kuitenkaan varmuutta siitä, että ihmisten beriberi ja kananpoikien
hermotulehdus olisivat olleet yksi ja sama tauti.
Eijkman
suoritti seuraavaksi laajan kyselyn Jaavan 48 vankilassa, joista useissa
esiintyi yleisesti beriberiä. Kysely paljasti, että beriberi oli vakava
ongelma 71 %:ssa niistä vankiloista, jotka käyttivät ravintona valkoista
riisiä, kun taas tautia oli vain 3 %:ssa vankiloista, joissa käytettiin
ruskeaa riisiä. Vankiloiden rakennusten laadulla, tuuletuksella tai
vankimäärillä ei ollut vaikutusta beriberin yleisyyteen. Eijkman päätteli
havaintojensa perusteella vuosina 1896–1897, että beriberin syynä oli
yksipuolinen ravinto. Tuohon aikaan ajateltiin kuitenkin, että ravintoon
liittyvät haittavaikutukset johtuivat jostakin myrkystä. Sen perusteella
pääteltiin vastaavasti, että tällaisia haittoja ehkäisevien ravintotekijöiden
täytyi vastaavasti olla vastamyrkkyjä, joita olisi mm. riisin kuorissa.
Eijkman
joutui palaamaan terveydellisistä syistä kotimaahansa. Hänen seuraajansa
Gerrit Grijns (1865–1944) totesi, että eräät ravintoaineet kuten pavut estivät
beriberin syntymisen, mutta toisaalta oli olemassa myös useita ravintoaineita,
jotka eivät estäneet beriberin syntyä. Lisäksi hän totesi, että beriberiä
ehkäisevät aineet tuhoutuivat pitkään autoklaavissa kuumennettaessa. Grijns
oivalsi ensimmäisenä vuonna 1901, että kuorimattoman riisin beriberiä
ehkäisevä aine ei ollut mikään vastamyrkky, vaan normaalisti ravintoon kuuluva
aineosa.
Britannian hallinnassa olleessa Malesiassa tehdyt
havainnot vahvistivat beriberin synnyn valkoista riisiä käytettäessä.
Beriberin esiintyminen näyttikin olevan yhteydessä koneellisesti kuoritun
riisin yleistymiseen 1850-luvulta lähtien. Malesiassa todettiin kuitenkin,
että siellä asuvien intialaisten työläisten keskuudessa ei ollut beriberiä,
vaikka he käyttivät koneellisesti kuorittua riisiä. Heidän riisinsä oli
kuitenkin käsitelty poikkeavalla menetelmällä. Siinä riisiä liotettiin ensin
1–2 tunnin ajan lähes kiehuvassa vedessä, höyrytettiin vähän aikaa ja
kuivattiin lopuksi. Vasta sen jälkeen suoritettiin riisin kuorinta
koneellisesti. Edeltävä käsittely kovetti lähellä jyvän pintaa olevan
tärkkelyksen, teki kuorimisen helpommaksi, säästi jyvät murskaantumiselta ja
kaiken lisäksi vähensi jyvien joutumista tuhohyönteisten pilaamaksi. Riisin
esikäsittelystä käytettiin aluksi nimitystä curing (kovettaminen), myöhemmin
parboiling (osittainen keittäminen).
Henry
Fraser (1873–1930) ja A. T. Stanton (1875–1938) tutkivat beriberiä Malesiassa
Kuala Lumpurin mielisairaalassa vuonna 1905 ja vahvistivat eron edellä
selostettujen riisilaatujen välillä. Aluksi he uskoivat, että curing tappoi
tai poisti riisistä myrkylliset mikro-organismit. Myöhemmin he totesivat, että
vaikka kananpojat pysyivät terveinä syödessään curingin jälkeen kuorittua
riisiä, niin ne sairastuivat syödessään sitä, jos sitä oli uutettu kuumalla
alkoholilla. Lisäksi he totesivat, että curing-käsitellyn riisin alkoholiuute
paransi kananpojat, jotka olivat saanet beriberin valkoisella riisillä
ruokkimisen seurauksena. Fraser ja Stanton selostivat kokeitaan vuonna 1910
pidetyssä kansainvälisessä kongressissa ja päättelivät, että valkoisesta
riisistä puuttui jokin tai joitakin aineita, jotka olivat tarpeellisia
hermoston normaalille aineenvaihdunnalle. He olivat myös sitä mieltä, että
ravinnon laadun arviointi valkuaisaineiden, rasvojen, hiilihydraattien ja
tuhkan perusteella vaati uudelleen arviointia.
Norjalainen lääkäri ja bakteriologi Axel Holst
(1861–1931) ryhtyi vuonna 1904 tutkimaan beriberiä, koska norjalaiset
merimiehet sairastuivat usein siihen. Hän valitsi koe-eläimikseen marsut ja
ruokki niitä eri viljalaaduista leivotulla leivällä. Eläimet kuolivat
kuukauden jälkeen ja avauksissa todettiin yllättäen verenpurkautumia mm.
kylkiluissa ja alaraajoissa. Lastenlääkäri ja keripukin tutkija Theodor
Fröhlich (1870–1947) totesi, että oli marsuille olikin syntynyt C-vitamiinin puutteesta
kokeellinen keripukki, joka voitiin estää kaalinlehdillä ja sitruunamehulla.
Casimir
Funk (1884–1967) oli luonut vuonna 1906 käsitteen "accessory factors of diet"
tarkoittamaan elämälle välttämättömiä ravinnon lisäaineita. Hän myös varmisti
vuonna 1911, että riisin kuoriosassa oleva aine ehkäisi beriberin
kehittymisen. Samalla hän osoitti, että beriberi oli puutostauti, samoin kuin
lasten riisitauti. Funk totesi lisäksi, että beriberiä ehkäisevä aine oli
kemiallisesti amiini, typpeä sisältävä orgaaninen aine, ja sen perusteella hän
antoi puutostauteja ehkäiseville aineille nimen vitamiini. Pian saatiin
kuitenkin todeta, että vitamiineiksi katsottaviin aineisiin kuului myös muita
kemiallisia yhdisteitä, jotka eivät olleet amiineja.
Englantilainen biokemisti Frederick Gowland Hopkins
(1861–1947) osoitti vuonna 1912 eläinkokeissaan, että nuoret rotat tarvitsivat
ns. puhtaiden ravintoaineiden lisäksi myös muita aineita elääkseen,
kehittyäkseen ja lisääntyäkseen. Sen jälkeen todettiin, että mm. maidossa oli
kaksi lisätekijää, jotka olivat välttämättömiä koe-eläinten kasvuhäiriöiden
ehkäisemiseksi. Maidon rasvassa olevaa lisätekijää alettiin nyt kutsua A-vitamiiniksi ja maitoherassa
olevaa lisätekijää B-vitamiiniksi. Näin ensimmäiset vitamiinit saivat nimensä
aakkosten mukaan.
Yksi
maitoheran B-vitamiini oli Funkin löytämä amiini, beriberiä ehkäisevä aine.
Kun maidosta ja muualtakin löytyi lisää vesiliukoisia vitamiineja, sai
beriberiä ehkäisevä vitamiini nimen B 1 -vitamiini. Sitä nimitettiin
hermostovaikutustensa vuoksi myös aneuriiniksi (kreik. anti, vastaan;
neuritis, hermotulehdus) ja myöhemmin yleensä tiamiiniksi (kreik. theion,
rikki) rikkiä sisältävän kemiallisen rakenteensa mukaan.
Vitamiinit jaetaan fysikokemiallisten ominaisuuksiensa
vuoksi yleensä rasvaliukoisiin ja vesiliukoisiin. Edellä mainituista
A-vitamiini kuuluu rasvaliukoisiin ja B-vitamiinien ryhmä vesiliukoisiin.
Rasvaliukoiset vitamiinit voivat varastoitua elimistöön pitkiksi ajoiksi
suurinakin määrinä, kun taas vesiliukoisten varastoituminen on vähäistä ja
lyhytaikaista.
B 1
-vitamiinin eli tiamiinin eristäminen oli hyvin hankalaa, sillä kuumentaminen
ja emäkset hajottivat sitä herkästi. B. C. Jansen ja W. F. Donath onnistuivat
lopulta eristämään tiamiinin puhtaana vuonna 1926. Yhdysvaltalainen R. R.
Williams sekä saksalaiset Adolf Windaus (1876–1939), Tscheche ja Grewe
selvittivät vuosina 1934–1936 sen kemiallisen rakenteen. Saksalaiset Andersag
ja Westphal sekä yhdysvaltalaiset Williams ja J. H. Cline keksivät vuonna 1936
tiamiinin synteesin. K. Lohmann ja P. Schuster totesivat vuonna 1937, että
tiamiini on hiilihydraatteja hajottavan kokarboksylaasi -entsyymin
osa.
B 1 -vitamiinin lääkkeenä
B 1
-vitamiinin eli tiamiinin tarve on vuorokaudessa vain noin 1–2 mg. Sen
tärkeimmät lähteet ovat hiiva, kokojyvävilja, maksa, sianliha, kala,
kananliha, munankeltuainen, useimmat vihannekset ja hedelmät sekä maito.
Tavanomaisen ravitsemuksen yhteydessä ei yleensä synny B 1 -vitamiinin
puutetta. Toisaalta kyseistä ainetta on eri ravintoaineissa, hiivaa lukuun
ottamatta, niin vähän, että normaalin tarpeen tyydyttämiseksi tarvitaan
useampia sitä sisältäviä ravintoaineita.
Nykyään
ravinnosta johtuvaa beriberiä todetaan kehittyneissä maissa vain
nälkiintymisen, pitkäaikaisen laihduttamisen ja anoreksian yhteydessä. Silloin
se yhdistyy tavallisesti moniin muihin puutostauteihin. B 1 -vitamiinin
puutetta on todettu myös vaikean raskauspahoinvoinnin sekä
laihdutusleikkausten seurauksena. Muita B 1 -vitamiinin puutetta aiheuttavia
tiloja voivat olla ruoansulatuselinten kasvaimet, pitkäaikaiset tulehdukset ja
ripuli, sekä kasvaimet ja syöpäsairauksista johtuvat ravitsemushäiriöt.
Myös eräät lääkkeet voivat vähentää B 1 -vitamiinin imeytymistä suolistosta
elimistöön. (Joitakin lisäyksiä syyskuussa 2011.)
B 1 -vitamiinin puute
aiheuttaa häiriöitä hermokudoksen aineenvaihdunnassa, jolloin hermosolujen
toiminta heikkenee ja niiden rakenteessa tapahtuu rappeutumista. Ensimmäiseksi
ilmaantuu tuntohäiriöitä raajojen ääriosiin, kuten sormiin, varpaisiin ja
sääriin. Ääreishermojen heijasteet eli refleksit eivät myöskään tule esiin.
Lihaksissa voi tuntua kiristystä ja samantapaisia kipuja kuin
verenkiertohäiriöiden aiheuttamassa katkokävelyssä. Tuntohäiriöitä ilmenee
myöhemmin myös reisien, yläraajojen, vatsan ja rintaontelon alueella.
Seuraavassa vaiheessa häiriöitä ja toiminnan puutoksia ilmaantuu
liikehermoihin, jolloin lihasten toiminta heikkenee. Ranteiden ja nilkkojen
ojentaminen vaikeutuu tai ei onnistu lainkaan, mikä tekee kävelemisen ja
käsillä työskentelemisen vaikeaksi, ja vähitellen raajat halvaantuvat yhä
enemmän. Myöhäisvaiheessa voi esiintyä myös äänenkäheyttä ja hengenahdistusta
kurkunpään hermojen halvaantumisesta johtuen. Autonomisen hermoston
halvaantuminen aiheuttaa jatkuvaa sydämentykytystä ja sydämen laajentumista,
jolloin tautiin voi liittyä runsaita turvotuksia sydämen toiminnanvajavuuden
seurauksena.
Alkoholin
käyttö lisää B 1 -vitamiinin tarvetta, minkä vuoksi beriberin ilmaantuminen on
yleisempää alkoholisteilla. Vaikean alkoholismin yhteydessä B 1 -vitamiinin
puute voi aiheuttaa ns. Wernicke – Korsakoffin oireyhtymän, jolle on ominaista
edellä selostettujen hermovaurioiden lisäksi silmien lihashermojen halvaukset
ja kaksoiskuvat, keskushermostosta johtuvat raajojen lihasten
hallintavaikeudet sekä muistamattomuus, sekavuus ja aistinharhat, erityisesti
näköharhat. (Carl Wernicke kuvasi mainitun oireyhtymän vuonna 1881 ja Sergei
Korsakow vuonna 1887, oireyhtymän yhteys B 1 -vitamiinin puutteeseen selvisi
vasta paljon myöhemmin.)
B 1
-vitamiinin puutteella voi olla merkitystä myös erilaisten särkyä aiheuttavien
hermotulehdusten synnyssä, joita liittyy mm. virus- ja bakteeritulehduksiin
sekä erilaisiin sidekudos- ja aineenvaihduntasairauksiin.
B 1
-vitamiinin puutostilojen hoidossa käytetään tiamiinia suun kautta annettuna,
joskus syömisvaikeuksien johdosta myös ruiskeina. Vesiliukoisena vitamiinina
tiamiinin ylimäärä poistuu elimistöstä munuaisten kautta eikä sen yliannostelu
suun kautta aiheuta yleensä haittaoireita, paitsi joskus harvoin
pahoinvointia. Hyvin suurina annoksina ruiskeina annettaessa tiamiinista voi
aiheutua mm. lämmön tunnetta, kutinaa, hikoilua, pahoinvointia ja
rauhattomuutta, joskus harvoin verenkierron ja hengityksen häiriöitä sekä
kouristusherkkyyden lisääntymistä.
B 1
-vitamiinilla on hiivalle tyypillinen haju, joka leviää myös iholle
hikirauhasten erittämän hien kautta. Tiamiinia on käytetty hajunsa vuoksi
hyttyskarkotteena, mutta sen tehosta ei ole varmuutta.
Kirjoitus
on valmistunut vuonna 1990 esitelmän osana, tarkistettu ja lisätty huhtikuussa
2004.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente.
Ein Buch für Ärzte,
Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage. Benno Schwabe & Co
Verlag, Basel.
Printed in Switzerland
1946.
Bynum, W. F. and
Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine.
Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published
1993.
Cecil, R. L.
(ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders
Company. Philadelphia
1949.
Maxcy, K. F.:
Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
[The] New
Encyclopædia Britannica. 15 th Edition. Vol. 12. Reprinted
1990.
TAKAISIN
LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOONsaunalahti.fi/arnoldus/b1_vitam.html
Leta i den här bloggen
fredag 13 maj 2016
Pellagra ja Niasiini "Pellagra- Preventive factor (Pelle Agra = karkea iho)
Dermatitis Diarrhea, Dementia, Stomatitis, Glossitis
Arno Forsiuksen tekstiä pellagrasta
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/niasiini.html
SITAATTI
Niasiini ja pellagra
Pellagra on ollut aikaisemmin yleinen, ensisijaisesti iho-oireina ilmennyt sairaus, jota esiintyi vuosittain sadoilla tuhansilla ihmisillä ympäri maailmaa. Taudin syystä kiisteltiin vielä 1940-luvulla, vaikka silloin oli jo olemassa varmaa näyttöä siitä, että kyseessä oli vitamiinin puutteesta johtunut sairaus. Seuraava kertomus osoittaa, miten vaikeaa puutostautien syiden selvittäminen on aikaisemmin ollut.
Pellagran taudinkuvalle on ominaista punoittavan, karhean ja hilseilevän ihottuman esiintyminen erityisesti valolle alttiissa ruumiinosissa, siis kasvoissa ja kaulalla sekä ylä- ja alaraajojen kärkiosissa ja lisäksi myös sukuelimien alueella. Taudin kestäessä pidempään iho muuttuu tummaksi, läiskäiseksi ja likaisen näköiseksi. Kun ranskalaiset diplomaatit moittivat Kristiinaa (1626–1689), Ruotsin kuningatarta, likaisten käsien vuoksi, on syynä saattanut todellisuudessa olla pellagra. Vähitellen ihoon tulee paksuja rupia, jotka irtautuvat, jättäen jälkeensä vetistäviä alueita. Niihin pesiytyy puolestaan helposti tulehdusta ja märkimistä aiheuttavia bakteereita. Taudin oireet alkoivat usein keväällä talvikauden heikommasta ravinnosta johtuen.
Pellagra ei ollut kuitenkaan pelkästään ihon sairaus. Tulehdusoireita esiintyi myös suun limakalvolla ja kielessä, minkä vuoksi kieli on punoittava ja voimakkaasti kirvelevä. Lisäksi suoliston ärtyminen aiheuttaa yleensä ripulia. Myös hermokudos vahingoittuu, jolloin ääreishermostossa esiintyy erilaisia vaurioita, ja aivojen toiminta häiriintyy aiheuttaen unettomuutta, masennusta ja tylsistymistä. Pellagraa onkin usein sanottu oireittensa vuoksi kolmen D:n taudiksi: dermatitis (ihottuma), diarrhoea (ripuli) ja dementia (tylsistyminen). Ennen tehokkaan hoidon keksimistä potilaat ovat tarvinneet vaikeissa tapauksissa sairaalahoitoa ja kuolleisuus on saattanut kohota suureksi. Laitoshoito oli tarpeen varsinkin niillä potilailla, joilla oli keskushermoston oireita.
Espanjan kuninkaan Carlos (Kaarle) V:n lääkäri Gaspar Casal (1679–1759) havaitsi jo vuonna 1735 Asturian Oviedossa rahvaan keskuudessa yleistä tautia, jolla oli nimenä "mal de la rosa" (ruusutauti). Casal julkaisi kuvauksensa taudista vasta vuonna 1762, mutta sitä ennen ranskalainen lääkäri François Thièry (s. 1719) oli ehtinyt selostaa sitä vuonna 1755 eräässä ranskalaisessa sanomalehdessä Casalsin käsikirjoituksen perusteella. Casal piti taudin syynä heikkolaatuista maissia, jota oli alettu viljellä Espanjassa vuodesta 1530 alkaen. Kasvi oli tuotu Espanjaan Amerikasta, kun Kolumbus (1451–1506) oli löytänyt vuonna 1492 meritien sinne, ja tauti tunnettiinkin usein "Kolumbuksen tautina".
Italialainen Antonio Pujati kertoi vuonna 1755, että tautia esiintyi myös Pohjois-Italiassa. Hänen maanmiehensä Francesco Frapolli (k. n. 1773) käytti taudista ensimmäisen kerran nimeä pellagra vuonna 1771. Se juontaa alkunsa sanoista "pelle agra", karkea iho. Hän kirjoitti kirjankin "Animadversiones in morbum vulgo pelagram", jossa on tarkka kuvaus taudista. Tautia kutsuttiin Italiassa myös nimillä "lepra italica" (italialainen lepra) tai "risipola lombarda" (lombardialainen ruusutauti). Espanjassa tauti tunnettiin nimellä "rosa asturica" (asturialainen ruusu) ja Ranskassa nimellä "pelade".
Taudin esiintyminen sai toisinaan hälyttävän laajuuden ja niinpä esim. vuonna 1784 perustettiin Itävallan keisarin Joseph II:n suostumuksella Leganoon erityinen sairaala pellagraa sairastavien hoitamiseksi. Tautia on todettu 1800-luvulta lähtien eri puolilla maailmaa heikon ravitsemuksen yhteydessä. Ranskalainen lääkäri Théophile Roussel (1816–1903) totesi sen vuonna 1840 Espanjassa käydessään paikoin hyvin yleiseksi. Hän epäili vahvasti maissin syöntiä sairauden syyksi. Hän kirjoitti pellagrasta kaksikin teosta, joista jälkimmäinen ilmestyi vuonna 1866. Rousselin käsityksen mukaan taudin esiintymistä olisi voitu rajoittaa sosiaalisia oloja kehittämällä, mutta ei tieteellisen keksinnön avulla. Hänen perustelujensa ansiosta Ranskassa saatiin aikaan edullista kehitystä vähentämällä maissin viljelyä ja lisäämällä karjanpitoa.
Italialainen lääkäri Giovanni Marzari epäili 1800-luvulla pellagran syyksi sitä, että vilja pääsi homehtumaan maissin varastoinnin aikana. Kauan aikaa epäiltiin jotakin myrkkyä pellagran syyksi, ja Lodovico Balardini arvelikin löytäneensä sellaista viljassa esiintyvästä homeesta. Cesare Lombroso (1836–1909) tutki myrkytyksen mahdollisuutta yli parikymmentä vuotta. Italiassa todettiin jopa 100 000 pellagraan sairastunutta vuonna 1902.
Meksikolainen lääkäri Ismael Salas kirjoitti vuonna 1865 väitöskirjan, jossa hän pohti pellagran vähäisyyttä maassaan siitä huolimatta, että maissi oli ollut siellä perusruokana satoja vuosia ja että lihaa ja maitotuotteita käytettiin niukasti köyhyyden vuoksi. Hän arveli syyksi sitä, että asukkaat liottivat maissin kalkkivedessä (kalsiumhydroksidiliuoksessa) ennen keittämistä. Hän päätteli, että tämä käsittely oli desinfioiva ja poisti maissista siinä olevan myrkyllisen tekijän. Myrkkyteoria sai lisää kannatusta, kun Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla puhkesi laaja pellagraepidemia vuonna 1882 ja tautia oli runsaasti myös Yhdysvalloissa, jonne maissia oli viety kauppatavarana. Pellagran muiksi mahdollisiksi syiksi epäiltiin huonoa ilmaa, perinnöllisyyttä sekä tuntemattomia taudinaiheuttajia, jotka levisivät mahdollisesti hyönteisten välityksellä. Epäiltyjen ravintoaineiden listalla olivat myös ruokosokeri ja puuvillasiemenöljy.
Yhdysvalloissa pellagra lisääntyi selvästi vuoden 1905 jälkeen, varsinkin etelävaltioiden kaupungeissa. Niissä asutusalueiden ulkokäymälöiden hyönteissuojaus oli heikko, minkä vuoksi J. F. Siler ja hänen työtoverinsa päättelivät, että kärpäset leivittivät tartuttavaa ainetta pellagraa sairastavien ulosteista ruoka-aineisiin. Samoihin aikoihin Britanniassa L. W. Sambon arveli, että kyseessä oli alkueläimien aiheuttama ja hietasääskien levittämä tartuntatauti. Tätä teoriaa tuki mm. arsenikkivalmisteilla saatu suotuisa vaikutus taudinkulkuun.
Eräässä Alabaman sairaalassa oli vuonna 1907 runsaasti pellagraa ja kuolleisuus tautiin oli 64 %. Sen johdosta Yhdysvaltojen terveysvirasto Public Health Service alkoi tutkia pellagran syitä. Vaikka taudin aiheuttajaa ei varmuudella tunnettu, saatiin Yhdysvalloissakin edullisia tuloksia, kun ravinnon tuottamista muutettiin Ranskassa aikaisemmin toteutetulla tavalla.
Joseph Goldbergerin (1874–1929) kaksi vuotta kestäneet tutkimukset varmistivat vuonna 1916, että pellagran syynä oli jonkin olennaisen ravintotekijän puute. Hän totesi, että pellagraa esiintyi orpokotien ja mielisairaaloiden hoidettavissa, mutta ei henkilökuntaan kuuluvissa. Kun hoidettavien ruokaan lisättiin munia ja maitoa, he paranivat taudista. Goldberger yritti myös tartuttaa tautia itseensä ja eräisiin muihin lääkäreihin, mutta tuloksetta. Kun sen sijaan eräitä vapaaehtoisia miehiä ruokittiin pelkällä maissiruoalla, ilmaantui heille kivespusseihin tyypillinen pellagran ihottuma.
Goldberger selvitti myös taloudellisen tilan merkitystä pellagran esiintymiselle. Hän totesi, että maaseudulla tautiin sairastuivat vuokraviljelijät ja kaupungeissa köyhät, jotka olivat sidoksissa pelkästään maissia tuottavaan maatalouteen. Heidän ravintonsa oli puutteellista tärkeiden ravintotekijöiden osalta ja pellagraan sairastuttiin, koska oltiin köyhiä. Goldbergerin työstä tuli epidemiologisen tutkimuksen mallimenetelmä.
Maidosta 1910-luvulla löydetty vesiliukoinen vitamiini sai nimen B-vitamiini. Siitä osa oli beriberiä parantavaa ja ehkäisevää B 1 -vitamiinia, joka tuhoutui nopeasti lämmössä. Osa B-vitamiinista ei tuhoutunut lämmössä ja se sai nimen B 2 -vitamiini, jonka todettiin ehkäisevän pellagran syntyä. Goldberger löysi tutkijaryhmänsä kanssa 1920-luvulla lähes sattumalta hiivasta runsaasti tätä pellagraa ehkäisevää tekijää eli PP-tekijää ("Pellagra Preventive factor"). Hiivan antaminen hoidoksi poisti jo muutamassa päivässä koe-eläinten oireet ja hiivasta tuli tehokas ja halpa ehkäisykeino väestölle. Goldberger jatkoi työtään maksauutteen parissa ja myös siinä todettiin olevan PP-tekijää.
Goldbergerin kuoltua tutkimukset etenivät muutaman vuoden väliajan jälkeen 1930-luvulla. H. von Euler ja hänen tutkijatoverinsa osoittivat vuonna 1935, että nikotiinihappo, joka muuttui elimistössä niasiiniksi eli nikotiinihappoamidiksi, oli ihmiselle välttämätön vitamiini. Conrad Adolf Elvehjelm (1901–1962) puolestaan eristi vuonna 1937 niasiinin maksasta ja totesi, että sen avulla voitiin muutamassa päivässä parantaa koirilla esiintyvä pellagra eli "mustakieli" -tauti sekä ihmisen pellagra. Niasiinin osoitettiin olevan sama aine kuin PP-faktori ja sen jälkeen Tom Spies alkoi käyttää hyvällä menestyksellä niasiinia pellagran hoitoon. Niasiinia pystyttiin valmistamaan synteettisesti lääkekäyttöön jo muutaman vuoden kuluttua. Samalla voidaan mainita, että Casimir Funk (1884–1967) oli eristänyt nikotiinihapon vuonna 1913 riisinkuorista, mutta sen osuus pellagran synnyssä ei paljastunut vielä silloin.
B 2 -vitamiiniksi nimetystä ravintotekijästä oli löydetty vuosien mittaan kolme eri ainetta, nikotiinihappo, riboflaviini ja pyridoksiini, jotka olivat kaikki vitamiinin tavoin vaikuttavia aineita. Nikotiinihapon ja niasiinin merkityksen selvittyä oli myös vitamiinit oli nimettävä uudelleen, jolloin riboflaviinista tuli B 2 -vitamiini, niasiinista B 3 -vitamiini ja pyridoksiinista B 6 -vitamiini. Niasiinista käytetään nykyään hyvin harvoin nimeä B 3 -vitamiini.
Niasiinin tai nikotiinihapon tarve ihmisellä on noin 15–20 mg vuorokaudessa. Niasiinin tärkeimmät lähteet ovat maksa, liha, kala, maito, muna, kokojyvävilja, vehnän alkiot, oluthiiva ja eräät hedelmät. Koska maississa on hyvin vähän niasiinia, on myynnissä oleviin maissimuroihin ja muihin maissituotteisiin lisätty niasiinia. Nykyään pellagraa esiintyy maailmassa melko harvoilla alueilla köyhyyteen, alkoholismiin, nälänhätään tai sotiin liittyvästä ravinnonpuutteesta johtuen.
Erään tammikuussa 2005 esitetyn tiedustelun johdosta lisätään kirjoituksen loppuun joitakin harvinaisia syitä, jotka voivat johtaa pellagran esiintymiseen. Koska tryptofaani, eräs ns. essentielleistä eli olennaisista aminohapoista, on niasiinin aineenvaihdunnan kannalta tarpeellinen aine, voi sen puute ravinnossa vaikuttaa pellagran syntyyn. Esim. maississa on hyvin vähän tryptofaania. Sairauksista niasiinin puutteeseen voivat johtaa vaikeat suolistosairaudet, harvinaiset tryptofaanin synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt sekä pahanlaatuinen karsinoidioireyhtymä. Lisäksi niasiinin vajausta voi syntyä tuberkuloosin ja syöpätautien lääkehoitojen yhteydessä, sillä eräät käytetyistä lääkkeistä vaikuttavat haitallisesti niasiinin aineenvaihduntaan elimistössä. Pellagra ei ole perinnöllistä, mutta koska esim. tryptofaanin synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt ovat perinnöllisiä, voi alttius pellagraan periytyä ainakin sen yhteydessä.
Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2004. Kirjoituksen lopussa oleva kappale harvinaisista pellagran syistä on lisätty tammikuussa 2005. Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2005: 14: 1592.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage.
Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.
[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 21. New York 1911.
Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.
Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON
Arno Forsiuksen tekstiä pellagrasta
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/niasiini.html
SITAATTI
Niasiini ja pellagra
Pellagra on ollut aikaisemmin yleinen, ensisijaisesti iho-oireina ilmennyt sairaus, jota esiintyi vuosittain sadoilla tuhansilla ihmisillä ympäri maailmaa. Taudin syystä kiisteltiin vielä 1940-luvulla, vaikka silloin oli jo olemassa varmaa näyttöä siitä, että kyseessä oli vitamiinin puutteesta johtunut sairaus. Seuraava kertomus osoittaa, miten vaikeaa puutostautien syiden selvittäminen on aikaisemmin ollut.
Pellagran taudinkuvalle on ominaista punoittavan, karhean ja hilseilevän ihottuman esiintyminen erityisesti valolle alttiissa ruumiinosissa, siis kasvoissa ja kaulalla sekä ylä- ja alaraajojen kärkiosissa ja lisäksi myös sukuelimien alueella. Taudin kestäessä pidempään iho muuttuu tummaksi, läiskäiseksi ja likaisen näköiseksi. Kun ranskalaiset diplomaatit moittivat Kristiinaa (1626–1689), Ruotsin kuningatarta, likaisten käsien vuoksi, on syynä saattanut todellisuudessa olla pellagra. Vähitellen ihoon tulee paksuja rupia, jotka irtautuvat, jättäen jälkeensä vetistäviä alueita. Niihin pesiytyy puolestaan helposti tulehdusta ja märkimistä aiheuttavia bakteereita. Taudin oireet alkoivat usein keväällä talvikauden heikommasta ravinnosta johtuen.
Pellagra ei ollut kuitenkaan pelkästään ihon sairaus. Tulehdusoireita esiintyi myös suun limakalvolla ja kielessä, minkä vuoksi kieli on punoittava ja voimakkaasti kirvelevä. Lisäksi suoliston ärtyminen aiheuttaa yleensä ripulia. Myös hermokudos vahingoittuu, jolloin ääreishermostossa esiintyy erilaisia vaurioita, ja aivojen toiminta häiriintyy aiheuttaen unettomuutta, masennusta ja tylsistymistä. Pellagraa onkin usein sanottu oireittensa vuoksi kolmen D:n taudiksi: dermatitis (ihottuma), diarrhoea (ripuli) ja dementia (tylsistyminen). Ennen tehokkaan hoidon keksimistä potilaat ovat tarvinneet vaikeissa tapauksissa sairaalahoitoa ja kuolleisuus on saattanut kohota suureksi. Laitoshoito oli tarpeen varsinkin niillä potilailla, joilla oli keskushermoston oireita.
Espanjan kuninkaan Carlos (Kaarle) V:n lääkäri Gaspar Casal (1679–1759) havaitsi jo vuonna 1735 Asturian Oviedossa rahvaan keskuudessa yleistä tautia, jolla oli nimenä "mal de la rosa" (ruusutauti). Casal julkaisi kuvauksensa taudista vasta vuonna 1762, mutta sitä ennen ranskalainen lääkäri François Thièry (s. 1719) oli ehtinyt selostaa sitä vuonna 1755 eräässä ranskalaisessa sanomalehdessä Casalsin käsikirjoituksen perusteella. Casal piti taudin syynä heikkolaatuista maissia, jota oli alettu viljellä Espanjassa vuodesta 1530 alkaen. Kasvi oli tuotu Espanjaan Amerikasta, kun Kolumbus (1451–1506) oli löytänyt vuonna 1492 meritien sinne, ja tauti tunnettiinkin usein "Kolumbuksen tautina".
Italialainen Antonio Pujati kertoi vuonna 1755, että tautia esiintyi myös Pohjois-Italiassa. Hänen maanmiehensä Francesco Frapolli (k. n. 1773) käytti taudista ensimmäisen kerran nimeä pellagra vuonna 1771. Se juontaa alkunsa sanoista "pelle agra", karkea iho. Hän kirjoitti kirjankin "Animadversiones in morbum vulgo pelagram", jossa on tarkka kuvaus taudista. Tautia kutsuttiin Italiassa myös nimillä "lepra italica" (italialainen lepra) tai "risipola lombarda" (lombardialainen ruusutauti). Espanjassa tauti tunnettiin nimellä "rosa asturica" (asturialainen ruusu) ja Ranskassa nimellä "pelade".
Taudin esiintyminen sai toisinaan hälyttävän laajuuden ja niinpä esim. vuonna 1784 perustettiin Itävallan keisarin Joseph II:n suostumuksella Leganoon erityinen sairaala pellagraa sairastavien hoitamiseksi. Tautia on todettu 1800-luvulta lähtien eri puolilla maailmaa heikon ravitsemuksen yhteydessä. Ranskalainen lääkäri Théophile Roussel (1816–1903) totesi sen vuonna 1840 Espanjassa käydessään paikoin hyvin yleiseksi. Hän epäili vahvasti maissin syöntiä sairauden syyksi. Hän kirjoitti pellagrasta kaksikin teosta, joista jälkimmäinen ilmestyi vuonna 1866. Rousselin käsityksen mukaan taudin esiintymistä olisi voitu rajoittaa sosiaalisia oloja kehittämällä, mutta ei tieteellisen keksinnön avulla. Hänen perustelujensa ansiosta Ranskassa saatiin aikaan edullista kehitystä vähentämällä maissin viljelyä ja lisäämällä karjanpitoa.
Italialainen lääkäri Giovanni Marzari epäili 1800-luvulla pellagran syyksi sitä, että vilja pääsi homehtumaan maissin varastoinnin aikana. Kauan aikaa epäiltiin jotakin myrkkyä pellagran syyksi, ja Lodovico Balardini arvelikin löytäneensä sellaista viljassa esiintyvästä homeesta. Cesare Lombroso (1836–1909) tutki myrkytyksen mahdollisuutta yli parikymmentä vuotta. Italiassa todettiin jopa 100 000 pellagraan sairastunutta vuonna 1902.
Meksikolainen lääkäri Ismael Salas kirjoitti vuonna 1865 väitöskirjan, jossa hän pohti pellagran vähäisyyttä maassaan siitä huolimatta, että maissi oli ollut siellä perusruokana satoja vuosia ja että lihaa ja maitotuotteita käytettiin niukasti köyhyyden vuoksi. Hän arveli syyksi sitä, että asukkaat liottivat maissin kalkkivedessä (kalsiumhydroksidiliuoksessa) ennen keittämistä. Hän päätteli, että tämä käsittely oli desinfioiva ja poisti maissista siinä olevan myrkyllisen tekijän. Myrkkyteoria sai lisää kannatusta, kun Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla puhkesi laaja pellagraepidemia vuonna 1882 ja tautia oli runsaasti myös Yhdysvalloissa, jonne maissia oli viety kauppatavarana. Pellagran muiksi mahdollisiksi syiksi epäiltiin huonoa ilmaa, perinnöllisyyttä sekä tuntemattomia taudinaiheuttajia, jotka levisivät mahdollisesti hyönteisten välityksellä. Epäiltyjen ravintoaineiden listalla olivat myös ruokosokeri ja puuvillasiemenöljy.
Yhdysvalloissa pellagra lisääntyi selvästi vuoden 1905 jälkeen, varsinkin etelävaltioiden kaupungeissa. Niissä asutusalueiden ulkokäymälöiden hyönteissuojaus oli heikko, minkä vuoksi J. F. Siler ja hänen työtoverinsa päättelivät, että kärpäset leivittivät tartuttavaa ainetta pellagraa sairastavien ulosteista ruoka-aineisiin. Samoihin aikoihin Britanniassa L. W. Sambon arveli, että kyseessä oli alkueläimien aiheuttama ja hietasääskien levittämä tartuntatauti. Tätä teoriaa tuki mm. arsenikkivalmisteilla saatu suotuisa vaikutus taudinkulkuun.
Eräässä Alabaman sairaalassa oli vuonna 1907 runsaasti pellagraa ja kuolleisuus tautiin oli 64 %. Sen johdosta Yhdysvaltojen terveysvirasto Public Health Service alkoi tutkia pellagran syitä. Vaikka taudin aiheuttajaa ei varmuudella tunnettu, saatiin Yhdysvalloissakin edullisia tuloksia, kun ravinnon tuottamista muutettiin Ranskassa aikaisemmin toteutetulla tavalla.
Joseph Goldbergerin (1874–1929) kaksi vuotta kestäneet tutkimukset varmistivat vuonna 1916, että pellagran syynä oli jonkin olennaisen ravintotekijän puute. Hän totesi, että pellagraa esiintyi orpokotien ja mielisairaaloiden hoidettavissa, mutta ei henkilökuntaan kuuluvissa. Kun hoidettavien ruokaan lisättiin munia ja maitoa, he paranivat taudista. Goldberger yritti myös tartuttaa tautia itseensä ja eräisiin muihin lääkäreihin, mutta tuloksetta. Kun sen sijaan eräitä vapaaehtoisia miehiä ruokittiin pelkällä maissiruoalla, ilmaantui heille kivespusseihin tyypillinen pellagran ihottuma.
Goldberger selvitti myös taloudellisen tilan merkitystä pellagran esiintymiselle. Hän totesi, että maaseudulla tautiin sairastuivat vuokraviljelijät ja kaupungeissa köyhät, jotka olivat sidoksissa pelkästään maissia tuottavaan maatalouteen. Heidän ravintonsa oli puutteellista tärkeiden ravintotekijöiden osalta ja pellagraan sairastuttiin, koska oltiin köyhiä. Goldbergerin työstä tuli epidemiologisen tutkimuksen mallimenetelmä.
Maidosta 1910-luvulla löydetty vesiliukoinen vitamiini sai nimen B-vitamiini. Siitä osa oli beriberiä parantavaa ja ehkäisevää B 1 -vitamiinia, joka tuhoutui nopeasti lämmössä. Osa B-vitamiinista ei tuhoutunut lämmössä ja se sai nimen B 2 -vitamiini, jonka todettiin ehkäisevän pellagran syntyä. Goldberger löysi tutkijaryhmänsä kanssa 1920-luvulla lähes sattumalta hiivasta runsaasti tätä pellagraa ehkäisevää tekijää eli PP-tekijää ("Pellagra Preventive factor"). Hiivan antaminen hoidoksi poisti jo muutamassa päivässä koe-eläinten oireet ja hiivasta tuli tehokas ja halpa ehkäisykeino väestölle. Goldberger jatkoi työtään maksauutteen parissa ja myös siinä todettiin olevan PP-tekijää.
Goldbergerin kuoltua tutkimukset etenivät muutaman vuoden väliajan jälkeen 1930-luvulla. H. von Euler ja hänen tutkijatoverinsa osoittivat vuonna 1935, että nikotiinihappo, joka muuttui elimistössä niasiiniksi eli nikotiinihappoamidiksi, oli ihmiselle välttämätön vitamiini. Conrad Adolf Elvehjelm (1901–1962) puolestaan eristi vuonna 1937 niasiinin maksasta ja totesi, että sen avulla voitiin muutamassa päivässä parantaa koirilla esiintyvä pellagra eli "mustakieli" -tauti sekä ihmisen pellagra. Niasiinin osoitettiin olevan sama aine kuin PP-faktori ja sen jälkeen Tom Spies alkoi käyttää hyvällä menestyksellä niasiinia pellagran hoitoon. Niasiinia pystyttiin valmistamaan synteettisesti lääkekäyttöön jo muutaman vuoden kuluttua. Samalla voidaan mainita, että Casimir Funk (1884–1967) oli eristänyt nikotiinihapon vuonna 1913 riisinkuorista, mutta sen osuus pellagran synnyssä ei paljastunut vielä silloin.
B 2 -vitamiiniksi nimetystä ravintotekijästä oli löydetty vuosien mittaan kolme eri ainetta, nikotiinihappo, riboflaviini ja pyridoksiini, jotka olivat kaikki vitamiinin tavoin vaikuttavia aineita. Nikotiinihapon ja niasiinin merkityksen selvittyä oli myös vitamiinit oli nimettävä uudelleen, jolloin riboflaviinista tuli B 2 -vitamiini, niasiinista B 3 -vitamiini ja pyridoksiinista B 6 -vitamiini. Niasiinista käytetään nykyään hyvin harvoin nimeä B 3 -vitamiini.
Niasiinin tai nikotiinihapon tarve ihmisellä on noin 15–20 mg vuorokaudessa. Niasiinin tärkeimmät lähteet ovat maksa, liha, kala, maito, muna, kokojyvävilja, vehnän alkiot, oluthiiva ja eräät hedelmät. Koska maississa on hyvin vähän niasiinia, on myynnissä oleviin maissimuroihin ja muihin maissituotteisiin lisätty niasiinia. Nykyään pellagraa esiintyy maailmassa melko harvoilla alueilla köyhyyteen, alkoholismiin, nälänhätään tai sotiin liittyvästä ravinnonpuutteesta johtuen.
Erään tammikuussa 2005 esitetyn tiedustelun johdosta lisätään kirjoituksen loppuun joitakin harvinaisia syitä, jotka voivat johtaa pellagran esiintymiseen. Koska tryptofaani, eräs ns. essentielleistä eli olennaisista aminohapoista, on niasiinin aineenvaihdunnan kannalta tarpeellinen aine, voi sen puute ravinnossa vaikuttaa pellagran syntyyn. Esim. maississa on hyvin vähän tryptofaania. Sairauksista niasiinin puutteeseen voivat johtaa vaikeat suolistosairaudet, harvinaiset tryptofaanin synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt sekä pahanlaatuinen karsinoidioireyhtymä. Lisäksi niasiinin vajausta voi syntyä tuberkuloosin ja syöpätautien lääkehoitojen yhteydessä, sillä eräät käytetyistä lääkkeistä vaikuttavat haitallisesti niasiinin aineenvaihduntaan elimistössä. Pellagra ei ole perinnöllistä, mutta koska esim. tryptofaanin synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt ovat perinnöllisiä, voi alttius pellagraan periytyä ainakin sen yhteydessä.
Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2004. Kirjoituksen lopussa oleva kappale harvinaisista pellagran syistä on lisätty tammikuussa 2005. Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2005: 14: 1592.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete und ergänzte Auflage.
Benno Schwabe & Co Verlag, Basel. Printed in Switzerland 1946.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2. Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published 1993.
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia 1949.
[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 21. New York 1911.
Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene. Seventh Edition. USA 1951.
Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung, Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte, verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin – München 1949.
Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold Busk. Kjøbenhavn 1946.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ HAKEMISTOON
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)