Dermatitis Diarrhea, Dementia, Stomatitis, Glossitis
Arno Forsiuksen tekstiä pellagrasta
http://www.saunalahti.fi/arnoldus/niasiini.html
SITAATTI
Niasiini ja pellagra
Pellagra on ollut aikaisemmin yleinen, ensisijaisesti
iho-oireina ilmennyt sairaus, jota esiintyi vuosittain
sadoilla tuhansilla ihmisillä ympäri maailmaa. Taudin
syystä kiisteltiin vielä 1940-luvulla, vaikka silloin oli
jo olemassa varmaa näyttöä siitä, että kyseessä oli vitamiinin
puutteesta johtunut sairaus. Seuraava kertomus osoittaa,
miten vaikeaa puutostautien syiden selvittäminen on
aikaisemmin ollut.
Pellagran taudinkuvalle on ominaista punoittavan, karhean
ja hilseilevän ihottuman esiintyminen erityisesti valolle
alttiissa ruumiinosissa, siis kasvoissa ja kaulalla sekä
ylä- ja alaraajojen kärkiosissa ja lisäksi myös
sukuelimien alueella. Taudin kestäessä pidempään iho
muuttuu tummaksi, läiskäiseksi ja likaisen näköiseksi.
Kun ranskalaiset diplomaatit moittivat Kristiinaa
(1626–1689), Ruotsin kuningatarta, likaisten käsien
vuoksi, on syynä saattanut todellisuudessa olla pellagra.
Vähitellen ihoon tulee paksuja rupia, jotka irtautuvat,
jättäen jälkeensä vetistäviä alueita. Niihin pesiytyy
puolestaan helposti tulehdusta ja märkimistä aiheuttavia
bakteereita. Taudin oireet alkoivat usein keväällä
talvikauden heikommasta ravinnosta johtuen.
Pellagra ei ollut kuitenkaan pelkästään ihon sairaus.
Tulehdusoireita esiintyi myös suun limakalvolla ja
kielessä, minkä vuoksi kieli on punoittava ja voimakkaasti
kirvelevä. Lisäksi suoliston ärtyminen aiheuttaa yleensä
ripulia. Myös hermokudos vahingoittuu, jolloin
ääreishermostossa esiintyy erilaisia vaurioita, ja aivojen
toiminta häiriintyy aiheuttaen unettomuutta, masennusta ja
tylsistymistä. Pellagraa onkin usein sanottu oireittensa
vuoksi kolmen D:n taudiksi: dermatitis (ihottuma), diarrhoea
(ripuli) ja dementia (tylsistyminen). Ennen tehokkaan hoidon
keksimistä potilaat ovat tarvinneet vaikeissa tapauksissa
sairaalahoitoa ja kuolleisuus on saattanut kohota suureksi.
Laitoshoito oli tarpeen varsinkin niillä potilailla, joilla
oli keskushermoston oireita.
Espanjan kuninkaan Carlos (Kaarle) V:n lääkäri Gaspar
Casal (1679–1759) havaitsi jo vuonna 1735 Asturian
Oviedossa rahvaan keskuudessa yleistä tautia, jolla oli
nimenä "mal de la rosa" (ruusutauti). Casal
julkaisi kuvauksensa taudista vasta vuonna 1762, mutta sitä
ennen ranskalainen lääkäri François Thièry (s. 1719) oli
ehtinyt selostaa sitä vuonna 1755 eräässä ranskalaisessa
sanomalehdessä Casalsin käsikirjoituksen perusteella. Casal
piti taudin syynä heikkolaatuista maissia, jota oli alettu
viljellä Espanjassa vuodesta 1530 alkaen. Kasvi oli tuotu
Espanjaan Amerikasta, kun Kolumbus (1451–1506) oli
löytänyt vuonna 1492 meritien sinne, ja tauti tunnettiinkin
usein "Kolumbuksen tautina".
Italialainen Antonio Pujati kertoi vuonna 1755, että
tautia esiintyi myös Pohjois-Italiassa. Hänen maanmiehensä
Francesco Frapolli (k. n. 1773) käytti taudista ensimmäisen
kerran nimeä pellagra vuonna 1771. Se juontaa alkunsa
sanoista "pelle agra", karkea iho. Hän kirjoitti
kirjankin "Animadversiones in morbum vulgo
pelagram", jossa on tarkka kuvaus taudista. Tautia
kutsuttiin Italiassa myös nimillä "lepra italica"
(italialainen lepra) tai "risipola lombarda"
(lombardialainen ruusutauti). Espanjassa tauti tunnettiin
nimellä "rosa asturica" (asturialainen ruusu) ja
Ranskassa nimellä "pelade".
Taudin esiintyminen sai toisinaan hälyttävän laajuuden
ja niinpä esim. vuonna 1784 perustettiin Itävallan keisarin
Joseph II:n suostumuksella Leganoon erityinen sairaala
pellagraa sairastavien hoitamiseksi. Tautia on todettu
1800-luvulta lähtien eri puolilla maailmaa heikon
ravitsemuksen yhteydessä. Ranskalainen lääkäri Théophile
Roussel (1816–1903) totesi sen vuonna 1840 Espanjassa
käydessään paikoin hyvin yleiseksi. Hän epäili vahvasti
maissin syöntiä sairauden syyksi. Hän kirjoitti
pellagrasta kaksikin teosta, joista jälkimmäinen ilmestyi
vuonna 1866. Rousselin käsityksen mukaan taudin
esiintymistä olisi voitu rajoittaa sosiaalisia oloja
kehittämällä, mutta ei tieteellisen keksinnön avulla.
Hänen perustelujensa ansiosta Ranskassa saatiin aikaan
edullista kehitystä vähentämällä maissin viljelyä ja
lisäämällä karjanpitoa.
Italialainen lääkäri Giovanni Marzari epäili
1800-luvulla pellagran syyksi sitä, että vilja pääsi
homehtumaan maissin varastoinnin aikana. Kauan aikaa
epäiltiin jotakin myrkkyä pellagran syyksi, ja Lodovico
Balardini arvelikin löytäneensä sellaista viljassa
esiintyvästä homeesta. Cesare Lombroso (1836–1909)
tutki myrkytyksen mahdollisuutta yli parikymmentä vuotta.
Italiassa todettiin jopa 100 000 pellagraan sairastunutta
vuonna 1902.
Meksikolainen lääkäri Ismael Salas kirjoitti vuonna
1865 väitöskirjan, jossa hän pohti pellagran
vähäisyyttä maassaan siitä huolimatta, että maissi oli
ollut siellä perusruokana satoja vuosia ja että lihaa ja
maitotuotteita käytettiin niukasti köyhyyden vuoksi. Hän
arveli syyksi sitä, että asukkaat liottivat maissin
kalkkivedessä (kalsiumhydroksidiliuoksessa) ennen
keittämistä. Hän päätteli, että tämä käsittely oli
desinfioiva ja poisti maissista siinä olevan myrkyllisen
tekijän. Myrkkyteoria sai lisää kannatusta, kun
Keski-Amerikassa Jukatanin niemimaalla puhkesi laaja
pellagraepidemia vuonna 1882 ja tautia oli runsaasti myös
Yhdysvalloissa, jonne maissia oli viety kauppatavarana.
Pellagran muiksi mahdollisiksi syiksi epäiltiin huonoa
ilmaa, perinnöllisyyttä sekä tuntemattomia
taudinaiheuttajia, jotka levisivät mahdollisesti
hyönteisten välityksellä. Epäiltyjen ravintoaineiden
listalla olivat myös ruokosokeri ja puuvillasiemenöljy.
Yhdysvalloissa pellagra lisääntyi selvästi vuoden 1905
jälkeen, varsinkin etelävaltioiden kaupungeissa. Niissä
asutusalueiden ulkokäymälöiden hyönteissuojaus oli
heikko, minkä vuoksi J. F. Siler ja hänen työtoverinsa
päättelivät, että kärpäset leivittivät tartuttavaa
ainetta pellagraa sairastavien ulosteista ruoka-aineisiin.
Samoihin aikoihin Britanniassa L. W. Sambon arveli, että
kyseessä oli alkueläimien aiheuttama ja hietasääskien
levittämä tartuntatauti. Tätä teoriaa tuki mm.
arsenikkivalmisteilla saatu suotuisa vaikutus taudinkulkuun.
Eräässä Alabaman sairaalassa oli vuonna 1907 runsaasti
pellagraa ja kuolleisuus tautiin oli 64 %. Sen johdosta
Yhdysvaltojen terveysvirasto Public Health Service alkoi
tutkia pellagran syitä. Vaikka taudin aiheuttajaa ei
varmuudella tunnettu, saatiin Yhdysvalloissakin edullisia
tuloksia, kun ravinnon tuottamista muutettiin Ranskassa
aikaisemmin toteutetulla tavalla.
Joseph Goldbergerin (1874–1929) kaksi vuotta
kestäneet tutkimukset varmistivat vuonna 1916, että
pellagran syynä oli jonkin olennaisen ravintotekijän puute.
Hän totesi, että pellagraa esiintyi orpokotien ja
mielisairaaloiden hoidettavissa, mutta ei henkilökuntaan
kuuluvissa. Kun hoidettavien ruokaan lisättiin munia ja
maitoa, he paranivat taudista. Goldberger yritti myös
tartuttaa tautia itseensä ja eräisiin muihin
lääkäreihin, mutta tuloksetta. Kun sen sijaan eräitä
vapaaehtoisia miehiä ruokittiin pelkällä maissiruoalla,
ilmaantui heille kivespusseihin tyypillinen pellagran
ihottuma.
Goldberger selvitti myös taloudellisen tilan merkitystä
pellagran esiintymiselle. Hän totesi, että maaseudulla
tautiin sairastuivat vuokraviljelijät ja kaupungeissa
köyhät, jotka olivat sidoksissa pelkästään maissia
tuottavaan maatalouteen. Heidän ravintonsa oli puutteellista
tärkeiden ravintotekijöiden osalta ja pellagraan
sairastuttiin, koska oltiin köyhiä. Goldbergerin työstä
tuli epidemiologisen tutkimuksen mallimenetelmä.
Maidosta 1910-luvulla löydetty vesiliukoinen vitamiini
sai nimen B-vitamiini. Siitä osa oli beriberiä parantavaa
ja ehkäisevää B 1
-vitamiinia, joka tuhoutui nopeasti lämmössä.
Osa B-vitamiinista ei tuhoutunut lämmössä ja se sai nimen
B 2 -vitamiini, jonka todettiin ehkäisevän pellagran
syntyä. Goldberger löysi tutkijaryhmänsä kanssa
1920-luvulla lähes sattumalta hiivasta runsaasti tätä
pellagraa ehkäisevää tekijää eli PP-tekijää ("Pellagra
Preventive factor"). Hiivan antaminen
hoidoksi poisti jo muutamassa päivässä koe-eläinten
oireet ja hiivasta tuli tehokas ja halpa ehkäisykeino
väestölle. Goldberger jatkoi työtään maksauutteen
parissa ja myös siinä todettiin olevan PP-tekijää.
Goldbergerin kuoltua tutkimukset etenivät muutaman vuoden
väliajan jälkeen 1930-luvulla. H. von Euler ja hänen
tutkijatoverinsa osoittivat vuonna 1935, että
nikotiinihappo, joka muuttui elimistössä niasiiniksi eli
nikotiinihappoamidiksi, oli ihmiselle välttämätön
vitamiini. Conrad Adolf Elvehjelm (1901–1962) puolestaan
eristi vuonna 1937 niasiinin maksasta ja totesi, että sen
avulla voitiin muutamassa päivässä parantaa koirilla
esiintyvä pellagra eli "mustakieli" -tauti sekä
ihmisen pellagra. Niasiinin osoitettiin olevan sama aine kuin
PP-faktori ja sen jälkeen Tom Spies alkoi käyttää
hyvällä menestyksellä niasiinia pellagran hoitoon.
Niasiinia pystyttiin valmistamaan synteettisesti
lääkekäyttöön jo muutaman vuoden kuluttua. Samalla
voidaan mainita, että Casimir Funk (1884–1967) oli
eristänyt nikotiinihapon vuonna 1913 riisinkuorista, mutta
sen osuus pellagran synnyssä ei paljastunut vielä silloin.
B 2 -vitamiiniksi nimetystä ravintotekijästä oli
löydetty vuosien mittaan kolme eri ainetta, nikotiinihappo,
riboflaviini ja pyridoksiini, jotka olivat kaikki vitamiinin
tavoin vaikuttavia aineita. Nikotiinihapon ja niasiinin
merkityksen selvittyä oli myös vitamiinit oli nimettävä
uudelleen, jolloin riboflaviinista tuli B 2 -vitamiini,
niasiinista B 3 -vitamiini ja pyridoksiinista B 6 -vitamiini.
Niasiinista käytetään nykyään hyvin harvoin nimeä B 3
-vitamiini.
Niasiinin tai nikotiinihapon tarve ihmisellä on noin
15–20 mg vuorokaudessa. Niasiinin tärkeimmät lähteet
ovat maksa, liha, kala, maito, muna, kokojyvävilja, vehnän
alkiot, oluthiiva ja eräät hedelmät. Koska maississa on
hyvin vähän niasiinia, on myynnissä oleviin maissimuroihin
ja muihin maissituotteisiin lisätty niasiinia. Nykyään
pellagraa esiintyy maailmassa melko harvoilla alueilla
köyhyyteen, alkoholismiin, nälänhätään tai sotiin
liittyvästä ravinnonpuutteesta johtuen.
Erään tammikuussa 2005 esitetyn tiedustelun johdosta
lisätään kirjoituksen loppuun joitakin harvinaisia syitä,
jotka voivat johtaa pellagran esiintymiseen. Koska
tryptofaani, eräs ns. essentielleistä eli olennaisista
aminohapoista, on niasiinin aineenvaihdunnan kannalta
tarpeellinen aine, voi sen puute ravinnossa vaikuttaa
pellagran syntyyn. Esim. maississa on hyvin vähän
tryptofaania. Sairauksista niasiinin puutteeseen voivat
johtaa vaikeat suolistosairaudet, harvinaiset tryptofaanin
synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt sekä pahanlaatuinen
karsinoidioireyhtymä. Lisäksi niasiinin vajausta voi
syntyä tuberkuloosin ja syöpätautien lääkehoitojen
yhteydessä, sillä eräät käytetyistä lääkkeistä
vaikuttavat haitallisesti niasiinin aineenvaihduntaan
elimistössä. Pellagra ei ole perinnöllistä, mutta koska
esim. tryptofaanin synnynnäiset aineenvaihduntahäiriöt
ovat perinnöllisiä, voi alttius pellagraan periytyä ainakin
sen yhteydessä.
Kirjoitus on valmistunut huhtikuussa 2004. Kirjoituksen
lopussa oleva kappale harvinaisista pellagran syistä on
lisätty tammikuussa 2005. Kirjoitus on julkaistu
lyhennettynä: Suomen Lääkärilehti 2005: 14: 1592.
Kirjallisuutta:
Abderhalden, R.: Vitamine, Hormone, Fermente. Ein Buch
für Ärzte, Biologen und Studierende. Dritte, neubearbeitete
und ergänzte Auflage.
Benno Schwabe & Co Verlag, Basel.
Printed in Switzerland 1946.
Bynum, W. F. and Porter, R. (editors): Companion
Encyclopedia of the History of Medicine. Volume 1–2.
Routledge. Reprinted in Great Britain 1994. First published
1993.
Cecil, R. L. (ed.): A Texbook of Medicine. Seventh
Edition, Illustrated. W. B. Saunders Company. Philadelphia
1949.
[The] Encyclopædia Britannica. Eleventh Edition. Vol. 21.
New York 1911.
Kiple, K. F. (ed.): The Cambridge Historical Dictionary of
Disease. Cambridge University Press. Printed in USA 2003.
Maxcy, K. F.: Rosenau Preventive Medicine and Hygiene.
Seventh Edition. USA 1951.
Müller, R.: Hygiene. Luft, Boden, Wasser, Nahrung,
Kleidung, Körperpflege, Wohnung, Gewerbe, Eugenik. Vierte,
verbesserte Auflage, Urban & Schwarzenberg, Berlin –
München 1949.
Møller, K. O.: Farmakologi. Det teoretiske grundlag for
rationel farmakoterapi. 3. Udgave. Nyt Nordisk Forlag Arnold
Busk. Kjøbenhavn 1946.
TAKAISIN LÄÄKETIEDETTÄ
HAKEMISTOON
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar